On tullut kirjoitettua käniseviä blogeja, sillä maailman meno vetää mieltä, suupieliä ja ryhtiä alaspäin. On kulkutauteja, luonnonmullistuksia, sotia, vainovuosia ja muita vitsauksia. Mutta onneksi on vielä jotain nousevaa ja nostattavaa. Vaikka kaikki maailman rahapolitiikka kaatuisi omaan mahdottomuuteensa, ja lainat lankeaisivat kerralla maksuun, yksi ei petä koskaan.
Se on ruoho, nurmikko, joka hoitamattomana ei muutu suloiseksi perhos-kukkakedoksi, vaan hengenvaaralliseksi punkkiheinikoksi. Viileä alkukesä viivästytti hyötykasvien kasvuun lähtöä, mutta ruoho elää ja voi erinomaisesti, suorastaan pulskasti. Mitä monimuotoisempi sekoitus on maan kamaralle siunaantunut, sitä suurempi kilpailu joka lajin korrella saada päänsä korkeimmalle ja lehtensä leveimmälle. Vihreitten kyynärpäitten viuhkeen voi kuulla.
Se on kuuden viikon kamppailu, johon nurmikentän ylläpitäjän täytyy sitoutua. Ensimmäisillä viikoilla vihreä liike nostaa päitään samassa tahdissa heti kun käännät selkäsi. Sitten väki eli valoon pyrkivä lajimäärä pikkuhiljaa vähenee. Ensimmäiseksi luovuttavat yksivuotiset siemenheinät, jotka tekevät vain yhden ponnistuksen ja jättävät loput siemenet odottamaan vaikka viideksikymmeneksi vuodeksi parempaa tilaisuutta. Loppukesäksi jäljelle jäävät vain sitkeimmät monivuotiset, joita ei pysty edes naapurin armeija ylimarssikaan saamaan matalaksi.

Ihminen on ovela eläin. Hän on kehitellyt työtä helpottavia apuvälineitä, joilla käydä häiritseväksi työstämänsä pihamaan kimppuun. En ymmärrä, mistä tasaisen siilitukkaisen nurmikon ihanne on tullut. Kaupallinen maailma sen on luonut, ei suinkaan luonnon tai eläinten ystävät. Pihanurmikko on kultakaivos, joka työllistää ja ylläpitää suurta teollisuutta. Siemen-, lannoite-, leikkuri-, kastelu-, polttoaine-, työkalu- ja jos jonkin sortin nurmikkonyrkin tarpeitten luominen on tiedettä! (Tässä on vain heinän osuus.)
Hyvänen aika miten paljon vaivaa ja tavaraa tarvitsee vihreä matto, joka ei oikeasti tarvitsisi mitään. Hullun ja upporikkaan hommaa on se, että lannoitetaan ja kastellaan, että nurmikko kasvaisi ja pääsisi leikkaamaan.
Toinen hulluuden ilmentymä on se, että lietsotaan vihaa sammalta kohtaan ja myrkytetään sitä pois nurmikon tieltä! Kauneinta, ihaninta ja kätevintä olisi, jos sammal peittäisi jokaisen neliösentin. Olisi aina ikivihreä, pehmeä matto jalan astella ja kehon kelliä.

Siinä oli saarnaosuus. Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon. Itselläni on kunnioitettava varasto heinäntappovehkeitä. On perusviikate, kaksiteräinen järviviikate, päältä ajettava leikkuri, keräävä ja vetävä vanha rumilus, uusi simpsakka alleen silppuava ja vielä trimmerineitonen. Että ei tule homma yksitoikkoiseksi. Eikä halvaksi. Päältä ajettavan mukavuudesta saa maksaa huviveroa ostamalla joka kesä uuden akun. (Toivottavasti en joudu ikinä ostamaan sähköautoa.)
Mutta oli se vaan taas hieno voitto, kun sain 1500 neliötä leikattua ja kerättyä silpun kasvimaan ratoksi ja katteeksi. Aika mahtava ja miehekäs olo katsella työnsä jälkeä ja tuntea voimansa: minä hallitsen luontoa enkä kasva horsmaa vielä tänä kesänä.
Kun on haalariunivormuun sonnustautuneena katkaissut kaulan lukemattomilta kasveilta, riistänyt ja rosvonnut suojapaikan hyönteisiltä ja muilta pieniltä olennoilta, voi tekopyhästi pukea ylleen runoilijan harsoisen viitan kuin perhosen siivet ja lyyritellä näin:

Katso ruohoa, maan taulua
miten vihreänä läikehtii valo
tanssittaa varjoja kumpareilla ja painanteissa

Hengitä ruohoa. Sen tuoksu
tekee sinut kesästä raskaaksi
vihreä matto lasten tulla ja pyörittää
leikin ja riemun kirjavaa vannetta

Kosketa ruohoa, paina kämmenesi
maan samettiposkelle, silitä
ruohon selkää, kurkista kynnellä vihreän alle
mistä se, mistä ruoho kasvaa

Kuuntele ruohoa, sen kasvu on
hiljaista sihinää, pienen parran kuiskutusta
kunnes syksyn kuivissa korsissa
myrsky repii kesän itkuisiksi riekaleiksi

Maista ruohoa, kevään orasta
kukkahelpeitten helmoja
pähkylöitä ja ensi kevään siemeniä
humallu ruohosta, kasteesta mullasta

Mullassa ruohon tie, sinun tiesi