Hysteriavapaa vyöhyke

Hiirenkorvasta hitusen, västäräkistä vähäsen, korvasienestä kotvasen kesään. Ollaan niin huulloksella ja kynnyksellä että! Mutta, jotta, koska, kun…
Ajatusmaailmaamme rummuttavat, suorastaan tykittävät ja pommittavat kaiken kärkiset uutiset, jotka työntyvät ja etsivät uomiaan joka suuntaan. Ne kilpailevat aivojemme tilasta, pyrkivät valloittamaan / miehittämään lohkoja toisensa jälkeen työntäen altaan kaiken muun.
Uutisvirta on kuin keväinen joki, tulvii yli äyräidensä ja kuljettaa mukanaan kaikenlaista roinaa. Myös hienojakoista sakkaa, joka kerääntyy pohjan poukamiin. Saattaa olla hyvääkin kasvuainesta, mutta mille? Sato voi olla mitä vaan.
Jatkuvalla syötöllä tihkuu imeytymään informaatioksi nimitettyä aivopesua, jota emme edes sellaiseksi tajua. Ei lempeästä kevätsateestakaan huomaa, että se kastelee.
Ensin oli koronahysteria. Nyt sota, johon meitä on marinoitu ja kypsytetty jo viikkojen ajan. Propaganda on naamioitu turvalausekkeisiin, joiden mukaan olemme täydessä suojassa, puolustuksemme on vahva ja voittamaton, olemme hyvin valmistautuneita. Näillä muka huolehtivilla ja turvaavilla lauseilla sodan mahdollisuus on pursotettu mielemme sopukoihin.

Huomaan ajatusmaailmani jo muuttuneen, vaikka olen yrittänyt vältellä ja väistellä. Kuunnellessani kansalaisopiston ohjelman esittelyä, jossa kehotettiin opettelemaan jotain uutta, tuli mieleeni, että pitäisikö kumppanin alkaa hiomaan haulikkotaitojaan jo ennen sorsastuskautta, ja pitäisikö minunkin varustautua kuivamuonan , säilykepurkkien ja tarjouskahvien (terveisiä Ari Liimataiselle) hamstraamisen lisäksi tehokkaammin.
Korvat ymmyrkäisinä kuulin itseni kysyvän: – Saisikohan tämän ikäinen vielä jonkin aseenkanto-oikeuden? Eipä ole vielä tähän päivään mennessä moista vilahtanut pääkopassa. Näin ne ajatukset ohjautuvat ensin hupijuttuina, mutta ei niin suurta pilaa etteikö totta toinen puoli. Hysteria leviää.

Onneksi on kevät ja puutarhat. Kun päässä alkaa pakottaa ja pyörittää piirileikkiä hurjat ajatukset, joista ei ole mitään hyötyä kenellekään, ei kun pihalle. Haravoidessa viimeisiä menneen, viattoman syksyn lehtiä nurmikolta, raapiessa maan pintaa hereille, puhdistuu samalla aivojen höperöimmät ja pimeimmätkin nurkat. Kun iskee lapionsa multaan ja näkee pulskia kastematoja, virkaintoisia voikukan alkuja, eiköhän nupin harhat ala haihtua kevättuulien mukana perhosiksi muuttuneina.
Kun katselee sipulikukkien armeijaa, voi hetkeksi unohtaa ihmistuholaiset. Kun hiirenkorvien kuoro laulaa kesän ilolaulua, ja ruoho nostaa päänsä kuuntelemaan, voi ihminen luottaa itsensä luonnon hoivaan. Se ei petä koskaan.
”Kosketa ruohoa, paina kämmenesi
maan samettiposkelle, silitä
ruohon selkää. Kurkista kynnellä vihreän alle
mistä se, mistä ruoho kasvaa.
Mullassa ruohon tie, sinun tiesi.”
(Seija Hämäläinen)

Kommentit

  • Leena Raveikko

    Olipa kesälaitumelle pukkaava teksti, hyvä Seija! Tämä ankea arki sota- ja lakkopuheineen joutaa hetkeksi mappiin, kesä, luonto ja kasvimaa pitävät huolen siitä, että mieliala säilyy duurivoittoisena. Onneksi.

  • seija.hamalainen

    Eipä nuorena olisi ikinä uskonut, miten mukavaa on kykkäröidä kasvimaalla ja käydä puutarhassa ihanaa taistelua rinta rinnan hyöty- ja vähemmän hyödylliseksi luokiteltujen kasvien kanssa.

Kommentointi on suljettu.