Kevät ja alkukesä ovat rakkauden aikaa. Luonnossa vallitsee estoton jahtaaminen ja vonkaaminen. Saadaan ihailla mitä hulluimpia kosiotansseja ja lemmennostatusleikkejä. Reviiritappeluita ja mustasukkaisuusdraamoja. Pesän rakentamista, lisääntymistä.

Ihmisilläkin hormonit virkistyvät auringon paljastaessa pintaa. Valoisuus ja kesän vapaus ovat huumetta, jotka saavat ihmiset lähtemään liikkeelle koloistaan. Terassit aukeavat ja tapahtumien runsaus ampaisee käyntiin. Lomalaiset täyttävät maan.
Kesä on yhteyden juhlaa. Jokaisella näyttää olevan ryhmänsä ja kumppaninsa. Suomalainen umpisuu muuttuu seuralliseksi ja puheliaaksi, jopa pikkuhiljaa taas halailevaksi ja pussailevaksikin.

Tämä ei ole helppoa aikaa yksinäiselle. Hänelle, joka notkuu kentän laidalla kun muut pelaavat. Hänelle, joka seisoo kutsuilla syrjässä boolimaljan vieressä. Hänelle, joka soittajien lopetettua ei lähde jatkoille, vaan palaa hiljaiseen kotiinsa.
Yksinäisyys on aina keskellämme. On niin paljon kaiken ikäisiä, nuoria ja vanhoja, joilla ei ole ketään. Jotka haaveilevat toisen ihmisen seurasta, läheisyydestä ja lämmöstä. Edes pienistä hetkistä, jolloin toinen ihminen olisi vain häntä varten. Katsoisi ja kuuntelisi, huomaisi. Koskettaisi edes sanoilla. Jakaisi, hyväksyisi, ehkä rakastaisi. (Jatkuu mainoksen jälkeen)

Yksinäisyys ja rakkauden puute ei ole leikin asia. Se on raskas taakka kantaa. Ja mitä enemmän siihen on käpertynyt, sitä vaikeampi on päästä ryömimään sen alta pois. Mitä pitempään on ollut yksin, sitä korkeampi kynnys on hakeutua muiden seuraan. Yksinäisyys on kuin pelko. Se ruokkii itse itseään.

Helluntain viikonloppuna kuu oli puolikas. Kuin yksinäinen ihminen, jolla ei ole toista, jonka kanssa voisi jakaa elämänsä tärkeitä asioita. Jolle toiset ihmiset ovat tavoittamattomissa kuin kuun pimeällä puolella.
Mutta miten kaksi yksinäistä löytää toisensa? Yksinäinen on arka ja haavoittuva. Ei hän uskalla riskeerata, että joku vielä pyyhkäisisi verinaarmun entisten arpien lisäksi kieltäytyvällä tai tylyllä suhtautumisella. Jos on yrittänyt ja tullut torjutuksi monta kertaa, voi vain ihmetellä, eikö todellakaan missään ole ketään, joka tarvitsisi.

Miksi tämä Luojan luoma ihmeellinen ihminen ajatuksineen ja tekoineen ei kelpaa kenellekään? Miksi hänen pitää olla puolikas, kun toisen ihmisen kanssa he voisivat yhdessä moninkertaistaa kaiken. Rakentaa yhteisen jännittävän pelin elämän kentälle, sekoittaa yhteisen boolinsa elämän maljaan. Muuttaa kelmeän kuun puolikkaan valon kesäyön auringonpaisteeksi, tanssia sen lämmössä yhteisin askelin vielä soittajien lopetettua.
Löytää ja jakaa yhteisen sävelen ja askeleet. Kun vain uskaltaisi, kun vain joku toinenkin uskaltaisi.