Selvisin! Hengissä juhannuksesta. En hukkunut hame korvissa, palanut kokossa, katkaisset koipeani, saanut alkoholimyrkytystä. En sammunut hyttysten kupattavaksi, siis en saa Pogostan tautia enkä jänisruttoa. En kontannut pöpelikössä, joten en saa myyräkuumetta. En saa muutakaan tautia, koska en harrastanut juhannussuhteita.

Mitä minulle sitten jäi Juhannuksesta käteen? No – ainakin jääkaapillinen ruokaa. Aatonaaton hurmiossa tuli yliarvioitua ruuan kulutus. Ei kehdannut mennä kassalle kovin pienen kärryllisen kanssa, kun kaikilla muilla oli kukkuraiset kuormat. Muut olisivat saattaneet luulla, että minulle ei tule Juhannusta ollenkaan. Että olen yksinäinen, syrjäytynyt, osaton. Että olen jotenkin epäkelpo, outo.

Tänä maanantaiaamuna jääkaapista löytyy muiden muassa viisi päivämäärältään vanhentunutta maitoa. Avaamaton kilon juustomöhkäle ja pienempi avattu. Kaksi isoa rasiaa kananmunia. Kolme pakettia grillimakkaraa. Laaja lautasellinen paistettua haukea ja savustettu lohenpuolikas. Kahdeksan filepihviä on vielä paketissaan. Nahistuneita juureksia, kasviksia ja hedelmiä. Pöydällä kypsyy kilo tomaatteja. Juomat eivät onneksi vanhene.

Minkähän takia kuvitellaan, että juhlapyhinä jaksetaan syödä paljon enemmän kuin muulloin. Tai voisihan sitä tietenkin syödä, jos vain ”vatsa vetäisi ja kestäisi heikot sääret”. Yltääkö juhannusmuistoista yli muiden se, että vetäisi viisi pihviä, kuusi makkaraa, kilon maissia ja parin broilerin rintalihat yhdellä istumalla.
Olisiko ehtinyt siinä rasvan ja proteiinin turskeessa silmäistä hiukan tyyntä vedenpintaa, kokon liekkejä ja laskematonta aurinkoa. Kuunnella, hiljaisen sateen sihinää puissa ja lintujen lirpatusta.
Huomata, miten kaunis on hyttysen lemmenlaulu korvan juuressa. Jos ei muuta, niin hiljentykäämme kuuntelemaan niitä edes nyt kokkojen ja riehan sammuttua.

Korvassa viulu
verestä juopuneen
hyttysnaaraan
raskauslaulu.