Vuosia sitten kotikadullani asusti taiteilija, jonka näin joskus vilaukselta hänen viuhottaessaan polkupyörällään punanauhainen poninhäntä heiluen. Tietojemme mukaan mies maalasi tauluja. En koskaan tullut kuulleeksi hänen nimeään.
Tiesin vain, että Hän harrasti tangolaulua. Kesäisin. Sitä tulvi varsinkin tangomarkkinoiden aikoihin Hänen avoimesta ikkunastaan koko kadun ja kaupunginosan ylle. Meidät painekyllästettiin ja kuumakäsiteltiin tangolla.

Hän ärsytti meitä. Varsinkin, kun Hän hioi jotain säkeistöä loputtomiin. Muistan kauniin, hyttysettömän kesäillan, jolloin istuimme iltaa ulkona ja kuuntelimme toistakymmentä kertaa ”Yksin varjossa nyt seison, kaipaan kadonnutta ystävää, miks en parvekkeella häntä nää”. Teki totisesti mieleni ennen sisälle menoa käydä kertomassa hänelle, miksi parvekkeella ei näkynyt ketään. Eikä pihoilla, patioilla eikä terasseilla. Jopa linnut vaikenivat.
Eräänä helteisenä kesänä hänen vastapäinen naapurinsa hermostui, kun ei kuumalla ilmalla voinut pitää ikkunoita auki edes yöllä.

Tangoveisuu oli ylimmillään kuukauden alkupäivinä. Kun tulin iltavuorosta kymmenen jälkeen, tangon sävelet vastaanottivat minut jo kaukaa. Jos olisimme asuneet järven rannalla, kantautuma olisi ollut kilometrejä.

Hän asui kadullamme vuosia. Ankarasta harjoittelustaan huolimatta häntä ei koskaan näkynyt tangomarkkinoiden televisiolähetyksissä.

Aika on kullannut muistot. Nykyään kaipaan Hänen lauluaan kuin keväistä käen kukuntaa. Kaiholla ajattelen tangoja, jotka leijailivat katujen, pihojen ja puutarhojen yllä. Kiertelivät tonttien rajojen yli kuin vastaamaton rakkaus.

Hän lahjoitti meille kaikille, ikään ja säätyyn katsomatta, aivan ilmaiseksi parastaan ja kauneintaan.
Miksi emme uskaltaneet tehdä samoin? Antaa oman elämämme näkyä, kuulua ja limittyä toisten ihmisten elämään.

Jokohan tänä kesänä?