Kuopion kaupunginteatteri keräsi toukokuuss 450 paria naisten korkokenkiä. Miksi ihmeessä? Onko teatterista tullut vanhojen kenkien kierrätyskeskus, vai onko tarkoitus kerätä korkkarit pois kaikilta, jotka niillä eivät kuitenkaan osaa kävellä, vaan käpittelevät polvet koukussa ja takapuolet pitkällä.
Kengät Kerättiin Käytettäväksi (KKK) Siipirikkoja ja matriarkkoja eli kuule meitä Kaija Koo-nimisen näytelmän lavastuksessa.

Ennakkotietojen mukaan ”hulvaton syväsukellus suomalaisnaisten ytimeen, savolaissävytteinen komedia” tuo Minna-näyttämölle kuusi yllättävään tilanteeseen joutuvaa naista. He ovat osallistumassa itsenäistä suomalaista naista juhlivaan gaalaan, mutta ikävien sattumien vuoksi tämä satumainen spektaakkeli on jäämässä heiltä näkemättä ja kokematta.
Niinhän se heiltä jäi, mutta teatterin katsoja sai kokea sellaisen spektaakkelin, että oksat pois ja osa runkoa, juuret kasvualustastaan repäisten. (Spektaakkeli = näytelmä, jolla on mahtavat puitteet / tapahtuma, joka herättää paljon huomiota / ilveily.)
Käsikirjoittaja ja ohjaaja Miisa Lindén on luonut varsinaisen ilotulitusnäytöksen, josta ei puutu silmän tai sielun ruokaa. Eri ikäisten näyttelijöiden osaaminen on valjastettu käyttöön monipuolisesti. Fyysiset ja henkiset taidot pääsevät esille tässä hengästyttävässä tapahtumassa. Rinta rinnan nuorta kehon vimmaa ja kokemuksen tuomaa syvien tuntojen tulkintaa.

Odotin ennakkoon melko ikävystyttävää, yhteen paikkaan sidottua esitystä, mutta pääsinkin vimmaisaan sirkuksen ja kirkonmenojen välimuotoon. Esityksestä ei puuttunut mitään, päinvastoin välillä tuntui kaikkea olevan liikaakin. Ajankohtaisista asioista ei jäänyt huomiotta kuin lapsen imettäminen julkisessa paikassa.
Upeat laulu- ja tanssiosuudet olivat iloinen yllätys. Replikointi naulanterävää ja kohteisiinsa osuvaa. Kuuluvuus, valaistus, lavasteet ja puvut olivat kunnossa.
Erityisesti nautin ”yläritsin” eli varsinaisen näyttämötason yläpuolella nähtävistä hahmoista, joissa jokaisessa oli salaperäistä hehkua. Kaiken kruunasi näyttämön yli lipuva arkkienkeli Gabriel taivaallisessa komeudessaan.

Mitä näytelmästä jäi mieleen? Yllättävän paljon ajattelemisen aihetta. Niskavuorelaista peräänantamattomuutta vasten peilattuna herkkyys, särkyminen ja kuorien murtuminen. Siipien, jos ei aivan katkeaminen, niin sulkasato ja siitä selviäminen. Rakkaus ja sen ikävä.
Naisten monisäikeinen voima, rohkeus ja elämänilo levitti lonkeroitaan näyttämöltä katsomoon niin, että jokaisella katsojalla oli esityksen loputtua rinnat hieman korkeammalla kuin tullessaan, askelissa jäntevää naisenergiaa. Miehilläkin, joita olisi mahtunut enemmänkin paikalle. Esitteessä toivotetaan heidät erikoisen tervetulleiksi.

Kaiken remakan keskellä pulpahtelevat syvänkirkkaat elämän kipupisteiden ja totuuksien nopeasti vilahtavat lauseet olisi hyvä päästä tallentamaan mielen pohjalle mietiskeltäväksi. Valitettavasti näytelmiä ei ole helppo saada luettavaksi ja teatterissa käydään harvoin katsomassa samaa näytelmää kahta kertaa. Tätä kyllä kannattaisi.
En tunne Kaija K:n tuotantoa, mutta luulen suuren osan musiikista olevan häneltä peräisin. ”Korkkarit kattoon” jäi soimaan pään sisälle aivomadoksi. Huiman kenkälavastuksen kanssa se nostatti esitystä seuraavana yönä aforistisen mietteen: Korkokengät jalassa olet lähempänä taivasta.
”Korkkarit kattoon, tää ilta on meille
Mun sielunsiskoille, supernaisille
Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa
Auringonnousuun on ikuisuus aikaa.”

Näytelmän lavastus ja puvustus: Marie Antikainen, äänisuunnittelu Antti Puumalainen, valosuunnittelu Lassi Kröger ja koreografia Marjo Hämäläinen.
Rooleissa Katri-Maria Peltola, Virpi Rautsiala, Ritva Grönberg, Seija Pitkänen, Sari Harju, Johanna Jauhiainen ja Eino Heiskanen.