Syksy on vuodenajoista lempein ja aistikylläisin. Se on pehmeä, utuinen ja hiukan uninen. Lämpimän sävyiset värikuvat painuvat silmien pohjiin, voimakkaat ja vahvat kypsymisen tuoksut valmistavat luopumiseen. Mieleen nousee hienoinen kaipaus, ikävä ja haikeus. Kesän kiihko vaihtuu kypsään aistillisuuteen.
Valo vähenee, pimeys hiipii takaovesta ja mieli rauhoittuu rakentamaan talvipesää itselleen.

Syksyisin metsä vetää ihmisiä puoleensa. Marjat ja sienet, metsästys, vaelteleminen, valokuvaus. Luonnon tarjoama rauha, hiljaisuus ja turva. Uimarannat ovat kylmenneet, mutta metsä on lämmin. Kun siirrymme kesän riehakkaan vapauden jälkeen arjen kiireiseen, aikataulujen käskyttämään rytmiin, voimme tasoitella ajatuksia ja rauhoittua metsässä.
Koululaisia opetetaan taas erottamaan puulajeja toisistaan. Se on hyvä, sillä netissä puut ovat vain litteitä kuvia. Niissä ei ole tunnetta eikä tuoksua. Niitä ei voi halata eikä muutenkaan kosketella. Ei voi tuntea, miten lämmin ja turvallinen voi ikikuusen syli olla. Miten oivallinen piilo metsä on, millaisen rauhan se voi tarjota myös lapsille.

Olemme metsäkansaa, ja seisomme vieläkin osittain puujaloilla. Emme ole enää osa metsää vaan vierailijoita ja kanssakulkijoita. Metsän ja meidän polkumme kulkevat usein eri uomissa, mutta joskus ne risteävät, varsinkin syksyllä.
Kulttuurimme ja kielemme perustuu pääosin luontoon eikä rakennettuun kulttuuriin, kuten monin paikoin Euroopassa. Luovuus asuu luonnossa, teknistyminen ihmisten rakentamissa ympäristöissä.
Matkaillessa suomalaiset uskaltavat sukeltaa synkkäänkin metsään, kun keskieurooppalainen turisti pelkää eksyvänsä heti tien varren pusikossa. Luonnosta etääntyneillä ihmisillä ei ole enää vastaanotinta ymmärtää luonnon moninaisuutta ja sen syvempiä ulottuvuuksia.

Onko metsä pelottava paikka vai suoja? Kun 7-vuotiaasta rääpäleestä alkaen taivalsin koulumatkalla kaksi kilometriä synkän korven halki, valaisimena vain omat silmät ja talvisin reittinä vain oma suksen latu, se oli aivan luonnollista. Monet tulivat vielä pitemmän ja hankalamman matka takaa. Nykyään jos pienen lapsen laittaisi hetkeksikin pimeään metsään, olisi huostaanotto lähellä.
Nykyään pelätään susia ja karhuja, jotka syövät koirat ja lapset. Koirien osalta tämä on totta, sillä naapurin datsoille kuulemma otetaan kesäkoiria niinkuin meillä kesäkissoja, jotka suven mentyä jätetään villieläinten gourmetruuaksi. Kesälapsista en ole onneksi moista kuullut.
*
Kuopiolaisilla on oma metsänsä, Puijo. Se komistaa Kuopiota lähestyttiinpä mistä suunnasta tahansa. Olemme ylpeitä Puijosta, vaikka emme olisi koskaan siellä käyneetkään. Meistä jokaisella on mielipide, vaikka olisimme tutustuneet siihen vain tornin jouluvaloja katselemalla.

Puijon ansiosta kuopiolaisilla on läheisempi suhde metsään kuin muiden kaupunkien asukkailla. Ikikuusien elämää ei paljoa häiritse alhaalla käytävä keskustelu sienistä, hotelleista, laskettelurinteistä, luonnonsuojelijoista ja rahanhimoisista sijoittajista. Kuuset niijaavat ja kumartavat tuulien mukaan niin kuin aina ennenkin, ja niin ne tulevat tekemään.
(Finnpulpin Puijon suuntaan kohdistettujen satelliittiantennien mittarit rekisteröivät tarkasti jokaisen kasvavan puukuutiometrin.)