Minä olen muistanut…

Unohdit avaimesi toisen takin taskuun tai pankkikortti jäi toiseen käsilaukkuun.
– Dementia iski. Ei pitäisi koskaan vaihtaa vaatteita tai laukkua, toteat naurahtaen.
Menit presidenttiehdokkaan vaalitilaisuuteen klo 13.30 vaikka se oli 12.30 – 13.00.
– Se on tämä Alzheimer, vitsailet.

Unohtamisia sattuu, mutta entäs sitten, kun niistä tulee jatkuvia. Kun iskee oikea dementia tai herra Alzheimer tulee jatkuvaksi asukkaaksi kotiin. Silloin ovat vitsit vähissä.
Muistisairaudet lisääntyvät väestön ikääntyessä ja koskettavat yhä useampia. Sairastuneen lisäksi elämä muuttuu puolisoilla, asuinkumppaneilla, omaisilla ja ystävillä, jopa naapureilla.
Ensin sattuu harmittomia, jopa hauskoja tapauksia. Puheita, joista ei erota, ovatko ne leikinlaskua vai valehtelua. Joista ei tiedä, miten niihin suhtautuisi. Oikaisisiko vai eikö olisi huomaavinaan. Sairastunut pystyy kiertämään ja salaamaan asioita pitkään sukulaisilta, ystäviltä ja jopa ammattilaisilta.

Sitten sattuu jäämään keittolevy päälle tai vesihana vuotamaan, ja hauskuus väistyy. Alkaa hiipiä huoli ja hätäännys. Voiko huonomuistista ihmistä jättää yksin? Onko vaarista enää auton rattiin?Osaako mummi tulla kävelyltä takaisin kotiin? Miten lääkkeiden ottaminen onnistuu?

Mitenkä sitä tämmöstä ei ennen ollut? kysyy muistamaton, jonka ajatukset askartelevat lapsuuden maailmoissa.
Oli, mutta sitä sanottiin vanhuudenhöperyydeksi, valistaa toinen.

Joillakin sairaus etenee hitaasti, varsinkin jos lääkitys on aloitettu ajoissa. Toisilla koko elämän ajan kerätyt tiedot ja taidot murenevat nopeasti. Lukutaito rappeutuu, televison ohjelmat eivät tavoita. Alkuvaiheessa vanhat asiat ovat nykyhetkeä, mutta jossain vaiheessa häviää muisti ja muistotkin. Sairas ei tunne enää ennen tuttuja ihmisiä, hän saattaa puhua heille loukkaavasti tai valittaa kaikesta koko ajan. Vierailijat, joilla ei ole tarkkaa tietoa sairauden oireista ja kulusta, harventavat käyntejään ja loppujen lopuksi ehkä lopettavat ne kokonaan. Ne eivät ole välttämättä hauskoja tapauksia, ja keskustelut toistavat itseään ja muuttuvat vähäsanaisiksi.
Potilas usein ottaa enemmän kuin antaa, ja vierailija poistuu apeana ja voimattomana.
Missä on se ihminen, jonka tunsin? Miksi käydä siellä, kun ei se kuitenkaan muista. Käynnin jälkeen tuntuu, että itseltäkin katoaa muisti.

Kun elämänkumppanista tulee hoitaja, jo sitä ennen on kuljettu pitkä tie. Kuin huomaamatta vastuu arkipäivän pyörittämisestä siirtyy toiselle, asia kerrallaan. Pikku hiljaa riisutaan ja puretaan entistä elämää molemmilta. Usein avuntarpeen lisääntyessä ulkopuoliset yhteydenotot vähenevät. Pari jää sairauden vangiksi, muu maailma jatkaa elämäänsä ulkopuolella.
Kumppanin elämä saattaa muuttua vahtimiseksi ja valvomiseksi vuorokaudet ympäriinsä. Joskus annettu lupaus huolehtia toisesta elämän loppuun asti voi viedä huolehtijan haudan partaalle.

Yksinelävän muistisairaan elämä on turvatonta rannekkeesta ja kotiavustajien pikakäynneistä huolimatta. Jokaisessa vuorokaudessa on 24 tuntia, eikä koskaan voi arvata, mitä milläkin tunnilla saattaa tapahtua.
Omaisilla on jatkuva huoli ja hätä. Huono omatunto on jatkuva vieras, ainainen ristiveto velvollisuuksien tärkeysjärjestyksestä syö heitä. Onko oma perhe ja lapset tärkeimmät? Mihin asettuu työ tässä kuviossa? Entä omaisen jaksaminen, eihän sekään loppumaton luonnonvara ole.

Hoitokotiin pääsy onnistuu pitkän ja raskaan taipaleen jälkeen. Se ei tapahdu viikossa, ei kuukausissakaan. ”Oma koti on ihmisen paras paikka” usein liian pitkään. Monta kertaa tarvitaan jokin onneton tapahtuma, kaatuminen ja itsensä loukkaaminen, tulipalon alku tai alusvaatteisillaan pakkaseen joutuminen, ennen kuin hoitopaikka järjestyy.

Varjele ja harjoita muistiasi, neuvotaan. Sopiihan sitä yrittää omalla kohdallaan, mutta kun aivojen kello seisahtaa, sitä ei nykymenetelmillä saada vedettyä käyntiin.
Mutta vieraillaan muistisairaiden luona ja kuljetaan edes pieni matka heidän omaistensa kanssa. Muistisairaudet eivät tartu.

Kommentit

  • plokkariukki

    Viimeksi eilen käydessäni läheisen luona palvelukodissa kuulin vähän sanoja, enemmän muminaa ja “liluttelua”. Sitten yhtäkkiä: Kohta minä lähden kotiin, kotona on hyvä olla (kotia ei enää ole, on vain tyhjät seinät). Sitten vielä ykittäisiä sanoja ja lauseita, menkää pois ja lopuksi kiva kun kävitte. Laulu irtosi virheettä ja sanatkin olivat tallessa: Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan, joss`on olo onnekas jne. Tuli tippa silmään lähtiessä

  • seija sanaleikkimökistään

    Musiikin ja kosketuksen kielet säilyvät vielä silloin, kun muu näyttää unohtuneen.
    Mitä siellä unohduksessa on? Toivottavasti pelkkää valoa, musiikkia ja naurua. Ettei olisi pimeää, mustaa ja kylmää.

  • Leena Raveikko

    Voi kun olisi kuten Tanskassa, vai Hollannissako se oli. Se pieni aidattu kaupunkiyhteisö kaikkine palveluineen, muistisairaille, liikuntaesteisille. Telkkarista sen näin. On kampaajat, kaupat, elokuvateatterit, on lääkärit ja kotiavut ja kaikki mitä ihminen tarvitsee. Sellaisia seniorikortteleita meillekin! Sellaiseen haluan muuttaa sitten kun minusta yhteiskunnan hyödytön roska tulee.

  • seija sanaleikkimökistään

    SS lauantaina 27.1. sivulla B14 kerrottiin Sointu Riekkinen-Tuovisen väitöstutkimuksesta, joka osoittaa, että fyysinen perushoito dominoi ja aikatauluttaa vanhustyön arkea sosiokulttuuristen ulottuvuuksien jäädessä toissijaiseksi.
    Vierailin hoitokodissa, jossa asukkaiden ulkoilu hoitui KERRAN KUUKAUDESSA vapaaehtoisten suorittamana.

Jätä kommentti

*