Jokaisesta tuutista,
tuppaa uutista,
hirveästä jamasta,
jostain lamasta,
mikään ei pelitä,
poliitikko: selitä!

Suomesta on tullut mörköjen valtakunta. Otsiaan rytistelevät poliitikot kinaavat keskenään, ja lööpit kylvävät kauhua iskulauseillaan. Mikään ei ole hyvin. Ja niin kuin siinä ei olisi tarpeeksi, kaiken lisäksi kaikki on huonosti. Kaikilta viedään hampaat suusta eikä implanteista ole tietoa. Jos meitä on arvioitu synkäksi kansaksi, aikaisempi pimeys on ollut karnevaaliriehaa nykyiseen verrattuna.

Tärkein kansalaisvelvollisuutemme on olla huolissaan ja tyytymätön koko hereillä olon ajan, ja nukkuessa on nähtävä unia, joissa meiltä viedään ikenetkin. On ruokittava käsitystä siitä, että vanhukset eivät pääse edes hautaan, vaan jäävät maan päälle virumaan. Lapsille on vauvasta asti näytettävä hukkuneen pakolaislapsen kuvaa. Kaikki muut virikkeet heiltä viedään.

Heidän, joilla on töitä, on lähdettävä niitä suorittamaan epävarmana seuraavasta tilipäivästä, paljonko heidän on maksettava työnantajalle saadakseen olla töissä. Huoli palkasta syö vuorokaudesta monta viisitoistaminuuttista, eikä siitä ajasta tule lisiä, vaan yöuneen tulee vähennyksiä.
Pankit ovat ihmeellisen hiljaa. Varmaan valmistelemassa jysäystä kaikille velallisille.

Huolta huolen perään ja päälle. Minä en jaksa tätä! En jaksa uutisia, keskusteluja, jotka eivät johda mihinkään, pelkojen lietsomista ja analysointia, mielipiteitten tivaamista. Tulee mieleen diktaattorivaltioiden systeemi, jolla hivutetaan kansaa kyttäämään toisiaan ja ilmiantamaan toisinajattelijoita, jotka pitää jyrätä. Pahin haukkumasana on SUVAITSEMATON. Niin pahaa sanaa ei ole vielä ennen kuultu.

Silläkin uhalla, että minua lyödään tuolla hirvittävällä aseella, suvaitsen ja olen suvaitsematta niin kuin itse haluan. En suvaitse, että koko ajan pitäisi ottaa kantaa johonkin, mihin ei voi vaikuttaa. Olen väsynyt siihen, että ihmisen koko elämä pitäisi muuttaa politiikan seuraamiseksi. Olen kyllästynyt tiedotusvälineiden yksipuoliseen tarjontaan. Hankalat asiat jyräävät alleen kaiken muun.
Miksi meidän ei anneta olla hetkeäkään rauhassa? Siksikö, että emme huomaisi, että hyvinvointivaltiosuomen elinkaari oli lyhyt, ja nyt mennään kuin vesiliukumäkeä vaan.

Eikö ihmiselle saisi riittää se, että hoitaa oman tonttinsa, ja saisi hetken olla onnellinen ja tyytyväinen, iloita vaikka poimimistaan puolukoista tai aurinkoisesta päivästä.
Nyt meistä jokaisen pitäisi kantaa kaikkia maailman ongelmia sylissään, ja tuntea koko ajan huonoa omaatuntoa siitä, että on syntynyt Suomeen.
Julkimoilta ja tavallisiltakin tallaajiltakin kiskotaan hohtimilla: Ottaisiko pakolaisen kotiisi asumaan? Antaisitko elämänkumppanisi pakolaiselle? Antaisitko T-paitasi tai legginsisi hänelle?
Mitä se kenellekään kuuluu? Mitä ja ketä hyödyttää se, jos miettii yötä päivää pakolaisasioita, miten pelastaisi heidät. Jos näen kaupungilla pakolaisen, pitäisikö minun mennä hänen liepeisiinsä kiinni ja alkaa tyrkyttää jotain? Rahaa, vaatteet päältäni, raahata väkisin kotiini. Jos hän ei olisikaan pakolainen, vaan asunut täällä pitkään ja tienaisi paremmin kuin minä.

Liike-elämä, joka vielä arkailee, reagoi ennen pitkää tuomalla markkinoille pakolaismatkoja ja -seikkailuretkiä, -reppuja, -ruokaa, -bodausohjelmia ja -partavettä.

Ja vielä yksi asia: Pitääkö minun metsässä puolukoiden poimimisen sijasta kyyhöttää maassa kädet pään suojana siltä varalta, että karhu tulisi ja ottaisi tonttini puskurivyöhykkeekseen.