Nykyajan kapistuksista käyttökerraltaan hintavimpia ovat kylpytynnyrit, huljut ja paljut tai millä nimillä niitä kutsutaankaan. Hehkutetaan autuutta, jota niissä istuminen tähtitaivaan tai revontulien alla tuottaa. Paljon rahaa, aikaa ja vaivaa sellaisen hankkiminen, asentaminen ja ylläpito vaatii. Pitäisin jonninjoutavana hömpötyksenä, jos en olisi itsekin samaa kuumetta sairastanut. Tosin hiukan tee-se-itse-henkilömäisemmin. Huljuttelenpa vähän muistojeni kylpytynnyriä:
Ehkä olin aikaani edellä, ehkä en. Mutta kyllä elämä oli laiffii! Monta kymmentä vuotta sitten näin televisiossa ohjelman ruotsalaisesta erakosta, joka kävi vain kerran tai pari vuodessa ihmisten ilmoilla. Oli syksyaikaa, kun hän oli lähdössä seuraavana päivänä hoitamaan asioitaan ja täydentämään talvivarastojaan.
Miehellä oli keskellä heinikkoa kylpyamme ja sen vieressä nuotiopaikka muuripatoineen kylpyveden lämmittämistä varten. Oli ilta, auringonlaskun aikaa ja ilma oli viilenemään päin, koska ammeesta nousi höyryä. Ei näyttänyt olevan enää hyttysten tanssiakaan ilmassa.
Kuva teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Se nostatti unelman, synnytti haaveen, joka ei päästänyt rauhaan. Näin itseni omassa rannassani istumassa kylpyammeessa, jossa oli höyryävän kuumaa vettä. Vedessä kaunistavia, nuoruutta ylläpitäviä kukkia, yrttejä ja kaikenlaista vihreää ihanuutta. Tunsin niiden tuoksun, kuuman veden rentouttavan vaikutuksen päivän töiden rasittamissa lihaksissani. Näin unelmieni utuharsoisten silmien läpi, miten aurinko laski vastarannan metsänrajan taakse ja usva hiipi järven selkää pitkin. Viluinen sorsa narahti ruovikossa ja jokin myöhäinen lintu lensi yli äänettömin siivin. Luonto hiljeni ja järvi oli kuin peili. Vain jokin yksinäinen kalan nostattama rengas liikautti veden pintaa. Täydellinen rauha ympärillä. Pikarillinen kotiviiniä käden ulottuvilla ammeen reunalla.
Oli pakko ostaa vanha, käytetty kylpyamme kierrätyskeskuksesta. Meillä oli lava-auto, jonka kyytiin keskuksen pojat sen hilasivat. Ammeen paino selvisi vasta auton lavalta pois otettaessa ja rantaan rahdattaessa. Vaikka oli alamäkeä, ei onnistunut vierittämällä, piti pyytää traktori avuksi. Hankalan mallisen kapineen arveltu paino oli melkein 150 kiloa. Parille miehelle oli työlästä saada se paikalleen lähelle veden rajaa, johon oli tehty jo valmiiksi kivillä ympäröity tulenpitopaikka. Tulisijaan tuotiin iso valurautainen pyykkipata veden lämmittämistä varten.
Varustukset nököttivät odottamassa tähtihetkeään, elämää suurempaa kylpyiltaa. Kesä kului nopeasti, ei ehtinyt tulla tarvetta kylpeä lämpimällä ilmalla. Hyvin jaksoi raataa koko kesän, kun palkinto oli tiedossa. Unelma kannatteli siivillään.
Viimein koitti syksyinen ilta ja ehtoo. Sopiva hetki kehoa, sielua ja henkeä ravitsevalle kylvyn nautinnolle. Valmistelut kohottivat mieltä, askeleet ja ämpärit olivat keveät vettä kantaessa.
Pata tarvitsi täyttyäkseen monta sangollista vettä ja sitten tulet alle. Savun tuoksu nostatti odotuksen tunnelmaa. Aivan kuin savusaunaa lämmitettäessä.
Laitoin ammeeseen erilaisia heinäkasveja. Tuoksuvia ei enää loppukesästä ollutkaan kovin runsaasti valikoitavana. Ajattelin, että seuraavana kesänä kuivattaisin tuoksukimppuja, joihin laittaisin ainakin koivun- ja mustaherukan lehtiä, minttua, mäkimeiramia, pietaryrttiä, rakuunaa ja hansaruusun terälehtiä. Niistä varmasti syntyisi kylpyvesi, joka pyyhkisi pois kaikki ikääntymisen merkit. Kylvystä noustuani hehkuisin kuin nuori morsian.
Hitaasti, kovin hitaasti vesi lämpeni padassa. Kiehumispiste oli vielä kaukana, kun aloin malttamattomansa siirtää lämpöisehköä vettä ammeeseen. Yhden hengen istuma-ammeen jaloille tarkoitettu osa vei melkein koko padallisen. Istuimelle riitti sen verran, että sain takapuoleni kastumaan. Aikomus oli lisätä vettä sitä mukaa kun sitä lämpenisi. Valitettavasti vesi kylmässä, emalipintaisessa valurauta-ammeessa jäähtyi nopeammin kuin mitä se ehti pyykkipadassa lämmetä. Ammeen vedenpinta ei ämpärillisestä noussut kuin sentin.
Padan alle piti lisätä välillä puita. En ollut huomannut varata lähelle tarpeeksi, jouduin nousemaan ammeesta ja hakemaan kauempaa. Ilma alkoi viiletä ja kaikessa tohinassa aika kului niin, että auringonlasku häipyi vastarannan metsänrajan taakse. Kävin pari kertaa ammeessa istahtamassa, mutta ei siinä vähässä, jäähtyneessä vedessä lämmennyt, päinvastoin kosteaan alavartaloon iski kylmä. Säärissäni roikkui vedessä lionneita heiniä. Lisäksi padan alta nouseva savu kirveli silmiä ja yskitti.
Jossain välissä nappasin viinilasillisen sen enemmän nauttimatta. Olisi pitänyt varata Mehukatti-pöntöllinen juomaa niin kuin opiskelijoilla on juhlimisiltoina repuissaan. En muista enää, miten kauan touhusin rannassa, josta nautinto oli kaukana. Monta asiaa opin ja tärkeimpänä sen, että lämmittää paljon vettä kiehuvaksi etukäteen ja varaa kylmää vettä ja polttopuita lähelle. Paras vaihtoehto olisi kylvettäjä, joka hoitaisi nuo kaikki. Kun ei sellaiseen ole kehdannut edes kysyä ketään, kylpy-yritys jäi yhteen kertaan.
Painavan ammeen hävittäminen tai poisvieminen on ollut sen verran hankala jo ajatuksena, että siellä se on ja pysyy. Alkuun siellä säilytettiin syttypuita, sitten aloin täyttää sitä haravointijätteillä. Nyt siinä kasvaa vuorenkilpeä ja oreganoa. Ei ole mikään rannan komistus, mutta ei voi lähettää järvellekään aaltojen matkaan.
Että on sitä huljuiltu (hulluiltu) ja paljuiltu (paleltu). Auringon laskiessa, kun viluinen sorsa narahtaa ruovikossa, luonto hiljenee ja järvi on kuin peili. Ja yskivä kylpijä mättää vettä ja hytisee kylmästä, vähäinen hiki tulee ketutuksesta ja pienikin kiroilu kantaa järven pintaa pitkin kilometrien päähän.
