Autoni täyttää tänä vuonna 17. Hän on lempinimeltään Santeri Dahlia, entisen ravurin mukaan. Santtuni on ravannut uskollisesti kuljettaen minua ja tavaroitani paikasta toiseen ja kolmanteen.
Se ei ole mikään makeilu- eikä komeiluvehje, vaan siirtymis- ja rahtausväline. Se on kuljettanut / kuljettaa suksia, polkupyöriä, ruohonleikkureita, polttopuita, harkkoja, salaojaputkia, lautoja, sementtisäkkejä, hiekkaa, multaa, perunoita, porkkanoita ja tietenkin ruokaostoksia.
Ihmisiä en yleensä ota kyytiin (elämänkumppania lukuunottamatta) koska 1. olen epämääräinen kuljettaja, 2. heidän pitäisi olla huonokuuloisia tai mieluummin kuuroja, koska auton jokainen muoviosaa pitää omaa meteliään, 3. kukaan kerran ollut ei lähde toiste ja 4. on olemassa automerkkirajoittuneita henkilöitä.
Markettien parkkipaikoilla katselen ihmeissäni kuljettajia, jotka kaukaa jotain taikakalua väläyttämällä saavat takakontin aukeamaan ITSESTÄÄN! Se näyttää oudolta, sillä minulla on oikea avain, ja koska takaluukun kaasujousi on lopettanut toimintansa, vakiovarusteena on kävelyvauva, jolla pönkitän luukun lastaamisen ajaksi.
Olemme tulleet Santun kanssa hyvin toimeen, hitsautuneet yhteen hyvässä ja pahassa. Muistutamme toisiamme vuosi vuodelta enemmän kuten vanhat parit yleensä. Olemme molemmat särmikkäitä persoonallisuuksia. En osaa kuvitella istahtavani jonkun muun merkkisen auton ohjauspyörän taakse. Istumisesta puheen ollen joudun lyhytjalkaisena pitämään penkin niin edessä kuin mahdollista. Silloin käy joskus niin, että mahani painaa äänitorvea ja ilmoittaa naapureille olevamme lähdössä. Muuten se ei toimi koskaan. Äänitorvi nimittäin.
Olen erittäin ylpeä Santusta. Varsinkin hänen kaunisviivainen ulkonäkönsä erottuu edukseen parkkipaikoilla. Hänen ihonsa, jota kerran vuodessa pesen maatalous-Tolulla, on sileä. Yksi hiukan erivärinen ovi on pikantti yksityiskohta. Hänen äänessään on ärhäkkyyttä, ja hän suorastaan räjähtää käyntiin varsinkin pakkasella.
Kysyttyäni katsastusmieheltä, onko tällaisia autoja muilla, hän vastasi kauniisti: ”Harvinaisuuksiahan nämä alkavat olla”. ”Niinhän myö Santun kanssa ollaan”, ajattelin.
Santtu on pysynyt melko terveenä. Muutaman kerran olemme joutuneet käymään autotohtorin vastaanotolla. Pieniä remppoja, flunssaan verrattavia. Joka kerta olen kuitenkin säikkynyt ja joutunut miettimään, miten selviydyn, jos joudun autoleskeksi ja hankkimaan toisen auton.
Santerini merkkiä ei ole enää myynnissä. En usko, että missään muussa merkissä voisi olla sellaistakaan merkittävää ominaisuutta kuin kokovartalohieronta. Ajeltuani Santerilla varsinkin hiekkateitä, saan kunnon käsittelyn. Siihen kuuluu vatkutus, rynkytys, retkutus, puistetu ja ravistelu niin että veri kiertää kunnolla suonssa valkoisia sormenpäitä lukuunottamatta. Muuta viihdekeskusta ei tarvita, ei edes radiota, jota ei saa sammumaan jos sen avaa.
Istuskellessani joskus korjaamoilla olen tullut siihen tulokseen, että autojen parantaminen on hyvin lähellä ihmistohtorin työtä. Diagnoosin etsiminen aloitetaan sulkemalla pois todennäköisimpiä sairauksia, ja sitä jatketaan kohti yhä erikoisimpia tauteja. Jokainen epäonnistunut diagnoosikokeilu keventää kukkaroa, mutta se on kuitenkin pientä verrattuna siihen, että ostaisi uuden auton.
Täytyy tunnustaa, että joskus on iskenyt autokuume. Korkeimmilleen se kipusi silloin, kun Santeri oli parkkipaikalla käynnistynyt itsestään ja peruuttanut itsensä perse edellä puuta vasten. Jauhattanut siinä niin kauan että startti oli pimahtanut.
Silloin luulin suhteemme loppuneen ja kävin autoliikkeissä potkimassa renkaita. Nuorilta myyjiltä sai yleensä olla melko rauhassa, mutta vanhemmat tiesivät, että mummoilla saattaa olla sukanvarressa rahaa. Valitettavasti vanhanaikaisilla käteisostolla ei nykyään ole mitään arvoa, sillä autojen myyntiä tärkeämpää tuntuu olevan 5-6 vuoden osamaksusopimuksien myynti.
*
Berner laittaa Suomen tiet kuntoon. Me olemme Santun kanssa päättäneet kestää senkin.
Leena Raveikko
Ei! Minulle tuli tästä ihanasta jutusta mieleeni Kökkyrä, punainen kuplavolkkari, minun ensimmäinen autoni, jonka ostin eron jälkeen. Maksoi 2000 markkaa. Enkä osannut sitä edes tankata. Siitä lähdettiin. Kökkyrä oli täysvaltainen perheenjäsenemme, hänellä oli luonnetta, karismaa ja pikku(suuret) viat vain korostivat hänen persoonallisuuttaan. Pahimmillaan öljyä kului yhtä paljon kuin polttoainetta. Surimme suuresti, kun Kökkyrä kuoli, veti viimeisen hengenvetonsa Neulamäelle nousevan mäen hiekkalaatikon kohdalla. Vieläkin itkettää.
Seija Hämäläinen
Otan osaa. Uskollisen palvelijan jättämät muistot lämmittävät mieltä kauan. Vaikka ulkoinen kuori on puserrettu romuttamolla säilykepurkin kokoiseksi, kokemuksista saisi kokoon kirjan.
POEKA
Valitettavasti en ole koskaan päässyt kunnolla tutustumaan Santeriin. Hänen edesmennyt veljensä ihmeauto Igor tuli minulle sitäkin tutummaksi toimiessaan minun ensi autonani. Igor palveli perhettämme hyvin ollen myös veljeni ensi auto.
Seija Hämäläinen
Peli ei ole menetetty. Täten testamenttaan Santun sinulle ja jälkeläisillesi polvesta polveen.
POEKA
No eppäillä soppii, että se sentään sinne sinne asti kestää. Pitäs vielä10 vuotta jaksaa. Ja noenkohan sillo ennää sua ies pensa aatoo ajjaa.
Sari
Ihana tarina :) Itsekin pidän enemmän vanhemmista autoista. Onhan meillä tuossa pihassa miellyttävä, tuoreehko ajopeli jolla töihin mennään, mutta jos joskus ”joutuu” ajelemaan kakkosautolla, eli 90-luvun alun maasturilla töihin, niin hymy on herkässä koko puolen tunnin matkan! Viis siitä että kyljissä on naarmuja ja lommoja, ja äänikin on aikasta kova – persoonallisuudella se päihittää kuitenkin nuoremman kaverinsa heittämällä.
Seija Hämäläinen
Persoonallisuus ja hienoinen elämän karheus tekee niin ihmiset kuin autotkin mielenkiintoisemmiksi. Moikataan, jos satutaan samalle baanalle!
kaapunkilaenen
Tutun näköinen kulkuneuvo, onhan sillä tullut jokunen kilometri itsekin ajeltua :)
Seija Hämäläinen
Niin, kyllähän tätä voi vuokrata esimerkiksi polttariajeluihin, anopinkuljetuksiin tai muihin vaativiin edustustehtäviin, jos hinnoista sovitaan.