Savon murteen, runon ja Eino Leinon juhlaa

Aarinko se paesteloo ja hikkee meelle pukkoo.
Nahoessaan sen tuntee suapi joka akka, ukko.
Koko kansa viettää menopaassivaehevuosija,
märät läeskät komistelloo T-paetojen kuosija.

Hikkee suapi otaltaan jo löölykaahaan mättee,
tasa-arvo rikkaaseen ja kööhään tässä pättee.
Säetten armoella myö ollaan kaekki samallaesija,
Suomen piästä piähän pehmosuomalaesija.

Vaekka vetelöetä ollaan selekärankaan asti,
lämpö, se on lahja, eekä mikkään paenolasti.
Kaikille on selevee, että rakkaaskin on kuumoo,
mikä ettei aarinko ja helle meetä huumoo.
(Jatkuu mainoksen jälkeen)

Kerätään vuan lämpöö syvvään syvämmenkin sissään
pyyvvetään ja vuajitaan: Ee vielä tunnu missään!
Siitä sitten talavellakkii jokkaeselle riittää,
yjinvoeman vastustajat meetä siitä kiittää.

Eino Leinon NOCTURNE kirjoittajan pyörittelemänä:

Leinon tunnelmiin jos päästä voisin,
kesäyöhön,tuoksuun vanamon.
Pilven puunnon, vaaran siinnon toisin,
menneen ajan rauha niissä on.
Kasken sauhut, tähkäpäiden kelta,
laakson usva,äänet laitumelta.
Tuoksut kauan sitten haihtuneet,
ruislinnun laulut toisiin vaihtuneet.
 
Virvatulet sammui aikanaan.
elonpiiri kiertää radallaan.
Kanssasi jos tavoittaa mä voisin,
metsän tumman hartaan sävelen,
sylintäyden kesäheinää toisin
veden varjon, lemmen suloisen.
 
Tammen lehvät hiuksiini saisin,
onnen kullan sulle lahjoittaisin.
Näyttäisin kuin tuuliviiri nukkuu,
tuvan hämäryyteen aika hukkuu.
Sydämeni laulu vanha, uus,
kesäyöstä tuosta ikuisuus.

Jätä kommentti

*