Sotaveteraanin viimeinen joulu

Sotaveteraani Urho Rokka ei kuulunut joulun ystävien joukko-osastoon. Talvi-ja jatkosodassa rypeytyneenä miehenä hänen mielestään nykyisiin jouluihin liittyi niin paljon jonninjoutavia hankaluuksia, että hän olisi mielellään väistänyt koko asian. Ei onnistunut, vaikka hän oli onnistunut väistelemään sodassa lenteleviä tuntemattomia esineitä niin, ettei joutunut oikosääristen pataljoonaan. Tosin sirpaleita ja arpia oli kehossa kuin mitäkin kunniamerkkejä palkkiona vuosien työstä.
Joulut sotaveteraanikoti Korsulassa olivat tuskallisen pitkästyttäviä. Kaikenlaista jollotusta kaikui radiosta koko ajan. Onneksi siihen auttoi kun laittoi kuulolaitteen kiinni, mutta sitten ei kuullut mitään muutakaan. Joka paikka oli täynnä lapsellisia koristuksia ja henkilökunta leperteli aikuisille miehille kuin pienille lapsille. Kaiken maailman kuorolaisia ja irvisteleviä lapsiryhmiä tunkeutui häiritsemään normaalia elämää. Ihmisellä ei ollut pahaistakaan rauhaa. Jouluruuat eivät maistuneet ollenkaan siltä kuin Iida-vainaan aikana. Silloin voi oli voita ja maito kuin kermaa. Riisipuuro paksua ja kinkussa oli vaaksan verran  läskiä ja kunnon suola.
Iidan kuoltua Urho oli viettänyt monta joulua pojan luona, mutta enää hän ei jaksanut. Siellä oli liian paljon hälinää ja väkeä. Oli pojan nykyisen vaimon lapsia ja lapsenlapsia ja vaikka minkä susiparin jälkeläisiä tappelemassa ja kirkumassa.  Ei sielläkään ollut joulurauhasta tietoa. Tuskin löysi jalansijaa tavara- ja paperiröykkiöiden keskeltä eikä yölläkään saanut nukuttua, kun valot paloivat, ja penskat istuivat tietokoneella aamutunneille asti.
 
Urholla oli salainen suunnitelma. Hän oli päättänyt viettää vielä kerran rauhallisen, oikeanlaisen sotaveteraanin joulun. Aattopäivänä papin pitämän hartaushetken aikana hän lähti vaivihkaa takaoven kautta toteuttamaan aiettaan, joka oli pitkällisen suunnittelu- ja pohjatyön tulos. Se oli niin salainen, ettei jälkeenpäinkään saatu selville, miten Urho oli suunnitelmansa toteuttanut. Vanha sotajermu osasi tehdä ”ratekian”, vaikka suu ei taipunut sanaa hienosti sanomaan.
***
Aattoillan operaatio oli edennyt suunnitelman mukaisesti toteutumisvaiheeseen. Urho istui keskellä synkkää metsää suuren kuusen juurella havumajassa, jonka edessä roihusi kunnon tervastuli. Hangessa oli pystyssä armeijan sukset ja sompasauvat, niiden jättämä latu-ura näkyi vastasataneessa lumessa. Pieni pakkanen napsahteli puissa, ja palavien puiden sinkoamat kipinät nousivat kohti joulutaivasta muuttuen tuhansiksi tähdiksi. Urhon lumipuvun alta pilkottavat armeijan huopikkaat höyrysivät tulen lämmössä, pakissa kiehui lumesta sulatettu “saikka”vesi ja repusta löytyi näkkileipää, joka oli huomattavasti pehmeämpää kuin sota-ajan vanikka, josta ei saanut irti muuten kuin liottamalla teen seassa. Puukolla auki nyrhityn säilykepurkin sisältö oli jo puoliksi syöty.
Jouluaaton taivas kaartui suojaavana holvina, lumiset  kuuset seisoivat kuin kirkot ja suuri hiljaisuus ympäröi Urhoa. Hänen oli hyvä olla, aivan kuin rintamalla silloin, kun rauha oli julistettu. Vain yksi puuttui: Olisipa Iida tässä vieressä. Istuttaisiin yhdessä tuoksuvilla havuilla, otettaisiin kenttäpullosta pienet napsut ja kellahdettaisiin vierekkäin nukkumaan…
 
Yhtäkkiä puiden takaa alkoi kuulua liikettä, kuin suksien suihketta ja nuotion loimussa oksien takaa alkoi näkyä vaaleita hahmoja.
– Ryssiä, perkele! Mistä ne ovat saaneet lumipukuja? Urho hapuili karahkaa käteensä. Mutta silloin yksi tulijoista, suunnattoman pitkä mies lähestyi ja sanoi selvällä suomen kielellä:
– Älä pelästy, sillä minä olen tullut tuomaan sinulle suuren ilon… 
Urho hieraisi silmiään, siinä Iida seisoi vieressä suksien päällä nuorena ja kauniina lumipuvussaan ja hänellä oli lapsi sylissään! Takana toiset valkopukuiset alkoivat laulaa:
– Enkeli taivaan lausui näin…
Urho nousi ja ojensi molemmat kätensä Iidaa kohti.
***
Etsintäpartio löysi Urhon vasta Uudenvuodenpäivänä. Etsintöjä oli viivästyttänyt se, että Korsulan henkilökunta oli luullut hänen menneen poikansa luokse ja aattoyönä alkanut lumimyräkkä oli peittänyt jäljet metsästä.
 

Kommentit

  • porkkanan juuria

    Tästä jutusta tuli mieleeni elokuva satavuotiaasta, joka karkasi ja katosi. Niin että iäkkäilläkin saa olla oma tahto ja sallittakon heille keinot tahdon toteutukseen. Joulu on siihen oivallinen ajankohta.

Jätä kommentti

*