Ennen vanhaan sanottiin, että jos päivän ensimmäinen henkilö, jonka tapaa, on nainen, se tuottaa huonoa onnea. Itselläni aamun ensimmäinen kohtaaminen tapahtuu vessan peilin ääressä. Sieltä vastaani katsovat alastomat naisen kasvot sekä hyvinä että huonoina päivinä. Ei tarvitse kenenkään tulla neuvomaan, että ”sinun on katsottava peiliin”. Teen sen tunnollisen omatoimisesti.
Kuva on hiukan epäselvä, silmissä rahisee unihiekan rippeitä ja unen kalvon jäänteet samentavat kuvaa. Mutta tässä ollaan ja täältä tullaan, elämä! Edessä kokonainen uusi päivä, ehjä ja koskematon. Mitä siitä, jos tukka hapsottaa, hyvä kun sitä on. Jos olisin mies, saattaisin olla kalju. Ilman silmälasejakin näen, että kasvot ovat melko värittömät, haalistuneet, mutta tiedän, että päivän puuhissa sävyjä löytyy. Jos ei aivan Punakanelin omppuposkia, niin ainakin jonkinlaisia laikkuja. Tulee mieleeni vuosikymmenten takaa Kreppipaperi-Emma, joka punasi poskiaan kyseisellä paperilla.
Onko poskessa uusi ryppy vai onko se vain tyynyn painauma? Näitä tyynyn jälkiä jää kasvojen alueelle kuin varkain, ilman lupaa. Ensin tungettelijat herättävät epäuskoisia tuntemuksia, mutta sitten niihin tottuu. Sulkee silmänsä. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Mikähän lienee tuo juonne suupielestä alaspäin? Aivan kuin rankkasade olisi kovertanut hiekkaan uran. Varmaan vessan valo kummittelee ja luo ylimääräisiä varjoja. Toinen silmäluomi lupsottaa osittain silmän päällä. Se kyllä nousee, kun kohotan kulmakarvaa. Pitänee ruveta jumppaamaan sillä tavalla. Ilmaista kulmien kohotusta.
Sibelius on saanut kunnian antaa nimensä kulmakarvoihin muodostuville pystyvaoille. Toivottavasti ne ovat merkki suuresta älykkyydestä, koska minullakin on niitä. Kuin veitsenjälkiä voipaketissa.
Leuan alla on heltta. Se ei ole aina noin hyvin esillä, varomattomalla hetkellä se heiluu siellä kuin tyhjä riippukeinu kesätuulessa. No, pitää kohentaa ryhtiä ja venyttää kaulaa. Puoli senttiäkin antaa nostetta. Miksi näkymä vaihtelee? Välillä tuntee itsensä säilykepersikaksi sokeriliemessä, toisena hetkenä on ryppyinen kuin suolakurkku? Onneksi ei vielä cantaloupe-meloni.
Mistä ne rypyt ja juonteet tulevat tilaamatta kuin ilmaisjakelulehdet? Ikävän asenteen ikäviä sanoja molemmat. Vanhuuden lihamestarin lyömiä tarkastus-(ja hylkäys-) leimoja nuoruutta ja botuliinia palvovassa maailmassa. Ihon iän merkkejä yritetään estää ja häivyttää, täyttää ja peittää. Leikellä ja parsia. Toimiin uhrataan julmetusti aikaa ja rahaa. Kultaakin kalliimpia voidepurkkeja on tarjolla. Jotkut ovat jopa lutetiumin hintaluokkaa. Ryppykauhu pyörittää suurta teollisuutta ja rahavirrat kohisevat unelmien käyttövoimalla kaikille kauneuden(=nuoruuden)palvonta-aloille.
Aikuisten oikeasti rypyt ovat kunniamerkkejä eletystä elämästä. Karttoja ja maamerkkejä, joita pitkin ihminen on taivaltanut omaksi itsekseen. Jospa jokainen osaisi lukea tuulenvireitä silmänurkissa tai aallottaren jälkiä otsahiekassa. Suupielen juonteet ovat pudonneiden suudelmien uurtamia virranuomia ja silmäluomet näkemisestä lepääviä silkkiverhoja.
Televisiossa oli maskeeraajien ja puvustajien ohjelma, jossa he saivat näyttää osaamistaan muuttamalla ihmisiä tulevaisuudenkuvikseen monen kymmenen vuoden päähän. Leikki on leikkiä, mutta jos nuorena saisi eteensä oikean, vuosien muovaaman kuvansa, siihen uskominen olisi vaikeaa.
Jokaisella rypyllä ja uurteella on juurensa ja alkulähteensä. Jos kasvoni olisivat sileät kuin kananmuna, mitä tietäisin elämästä. Jos surut ja pelot syövät kasvoja, toisaalta ne nostavat, rakentavat ja opettavat hyvien asioiden arvostamista. Kiitollisuus ja siitä nouseva hymy ovat parasta kasvojen lääkettä ja ravintoa.
Kasvot ovat kuin vaihtuva taulu. Ne elävät, kulkevat ja muuttuvat jokaisena päivänä kanssamme ja näyttävät paremmin kuin mikään muu, mitä olemme elämästä oppineet. Ne ovat uskollisimman ja rehellisimmän ystävän kasvot. Kauniit jokaisella kaikkina elämän vuodenaikoina.
Ilmaisen kasvojenkohotuksen resepti:
Olen miettinyt valmiiksi oman kasvojenkohotusoperaationi. Kun tästä vielä pahemmaksi yltyy, kerään kaiken ylimääräisen nahan päälaelle mytyksi niin tiukasti, että silmät vetäytyvät viiruun. Aivan kuin ennen vanhaan, kun palmikot eli letit vedettiin tiukalle. Siinä samalla nousee koko naamataulu. Kertyneen nahkamytyn sidon villalangalla tiukasti kiinni päälaelle, ja siinähän löysä iho hirttyy, kuivuu ja tipahtaa pois kuin varsisyylä.