Vanhukset lihoiksi!

Ahneuden huippua on kuvattu vertauksella ”Voisi myydä vaikka isoäitinsä”. Vertauksen käyrä on alkanut nousta sitä mukaa, kun talouskäyrät kääntyvät alaviistoon. Viime aikoina on ponnahtanut tiedotusvälineissä keskustelujen aiheeksi vanhusten taloudellinen hyväksikäyttö, yleinen ja kasvava ilmiö. Täysi-ikäiset lapset vievät erilaisia keinoja käyttäen iäkkäiden vanhempiensa rahoja ja tavaroita. Useimmiten uhrina on yksin elävä nainen.
On ollut jo kauan melkein hyväksyttynä käytäntönä ja maan tapana se, että eläkkeenmaksupäivinä vanhojen mummojen ovikellot soivat, ja ovet käyvät tiuhaan. Tavallisesta elämästä syrjään jääneet aikamiespojat osoittavat äidinrakkauttaan vierailemalla kerran kuukaudessa.
Enää vierailijat eivät ole vain juoppoja poikia, vaan äitiä voi käydä ”hoitamassa” myös viimeisen päälle huoliteltu, hyvin toimeentulevan näköinen tytär tai komealla autolla pihaan kurvaava poika. Pari viikkoa sitten lehdissä kerrottiin naisesta, joka pikkuhiljaa tyhjensi äitinsä pankkitilin, ja käytti rahat omaan kauneuden- ja hyvinvointinsa hoitamiseen jopa kerskuen elintasollaan ja rahankäytöllään.
Nykyään monilla vanhuksilla on rahaa säästössä suuriakin summia pahan päivän varalle. Näitä rahoja varsinkin velkaantuneet jälkeläiset himoitsevat oman hyvän päivänsä turvaamiseen. Pankit ovat työntäneet velkaa velan perään eliniän pituisella maksuajalla, tarjonneet maksuvapaita vuosia ja tehneet suuren velan ottamisesta hyveen. Jos tulee maksuvaikeuksia, saavutetusta elintasosta ja näyttävyydestä on vaikea tinkiä tai luopua. Niinpä houkutus saada vanhuksen sukanvarsirahat hyötykäyttöön kasvaa.
Jos vanhus on ryhtynyt velan takaajaksi, hän saattaa maksuhäiriöiden tullessa menettää rahansa ja jopa asuntonsa. Joissakin tapauksissa vanhus houkutellaan erilaisin keinoin lahjoittamaan, panttaamaan, antamaan ennakkoperintönä tai myymään alihintaan esimerkiksi auto, asunto, vene, koruja tai muita arvoesineitä. Markkinataloudellisesti ajattelevat jälkeläiset haluavat perintöjään käyttöön. Antaa mummon toteuttaa itseään kituuttamalla, siitähän se on aina tykännyt.
Periaate, jonka mukaan ”elävää ei peritä”, on menneen maailman hömpötyksiä.
*
Jos vanhus on kuntonsa takia riippuvainen jälkeläisestään, hän saattaa uhrautua hyvinkin pitkälle kiitollisuudenvelan takia tai pelätessään jäävänsä ilman apua. Usein oma aikuinen lapsi hoitaa vanhuksen raha-asiat, koska tämä ei pysty esimerkiksi käyttämään tietokonetta. Saadessaan käyttöönsä pankkikortin tai tilinkäyttöoikeuden, luottamusta on helppo käyttää väärin. Ensin nostetaan vähän vaivanpalkkaa ja kohta samalla vaivalla maksetaan muutamia omia laskuja ja siitä se repeää. Asia on helppo pitää salassa varsinkin muistisairaalta.
Ulkopuolisille asian huomaaminen on vaikeaa ja vanhuksen itsensä on vaikea tunnistaa ja tunnustaa, että häntä hyväksikäytetään. Se, että oma lapsi kavaltaa rahavaroja tai muuta omaisuutta, on monille vanhuksille niin kipeä asia, ettei asiasta kehdata puhua.
Toisinaan hyväksikäyttäjä on täysin ulkopuolinen ihminen, joka tällaisissa tapauksissa usein pyrkii eristämään muistisairaan vanhuksen muista läheisistä tai jopa houkuttemaan vanhus muuttamaan kauas lähipiirin luota.
Karua totuutta Suomessa, Kuopiossa, omalla kadulla, naapurissa, näkymättömissä.
MIKÄ MEITÄ IHMISIÄ VAIVAA?