Vanhuuden kosketusta

Hän mietti usein, mitä on vanhuus? Työssään terveyskeskuksen vuodeosastolla se leijui ympärillä koko ajan. Hänen kätensä koskettelivat ja liikuttelivat hauraita jäseniä, hänen suunsa tuotti yksinkertaista, usein lapsellista ja koneellista puhetta vanhuuden ehdoilla. Hänen silmänsä näkivät ajan patinan, miten aika söi ihmistä.
Joskus väsymyksen hetkellä vanhuus tuntui vain vähenemisen, loppumisen hajulta. Hautajaisliljojen äitelältä tuoksulta, joka oli sekoittunut vaippojen ja lääkkeiden löyhkään. Vanhuuden tatuoimia ihoja pestessään ja voidellessaan hän tunsi käsiensä alla kuin pikkulinnun keveät luut ja ihmetteli, mikä oli se ytimennävertäjä, joka nakersi käytäviään luihin kuin puun kovaan ytimeen, tai kaarnakuoriainen, joka muotoili koristeitaan ihon alle.
Ympärillä kimmahteli valkoisista seinistä toisiin vanhuuden äänet, valitus ja vaikerrus, oudot sanat ja lauseet, joiden tarkoitus jäi epäselväksi. Vai olivatko ne uutta kieltä, joka alkoi alusta uusin sanoin kuin puhumaan opettelevalla lapsella.
Kosketella vanhuutta, sitähän työ oli, ja vanhuus kosketti takaisin kipeimmin silloin,
kun silkkipaperi-ihoinen käsi pyysi: ”viivy vielä,” mutta aikaa ei ollut. Piti rientää seuraavaa vaippaa vaihtamaan tai makuuhaavaa puhdistamaan. Hän muisteli, miten ennen nimitettiin maasta nousevia sananjalkoja ”kuolleen kouriksi”. Täällä niitä kasvoi ja nousi kolkoista vuoteista yhtä paljon kuin keväisessä kosteikossa.
Enimmäkseen vanhuus näyttäytyi täällä kuolemanmustana korppina, joka odotti haaskaa olkapäällä. Harvemmin sen tunsi valkoisena joutsenena, joka lipui arvokkaasti jättäen jälkeensä tuskin havaittavan vanan tai höyhenen veden pinnalle. Joskus, hyvin harvoin se oli veikeä talitintti, joka koputti ikkunan karmiin kuin pyytääkseen päästä sisälle.

Aikaa täällä oli ja ei ollut. Hoitohenkilökuntaa ajoi ja piiskasi ajan puute, ruoski säärille ja käsille. Jos pysähdyit yhden luo, toisen kärsimys lisääntyi. Olit loukussa kuin satimeen eksynyt villiminkki.
Heillä, jotka kiiltävissä vuodeloukuissa makasivat, aikaa olisi ollut, vaikka ei paljoa enää ollutkaan jäljellä. Pyytävät katseet seurasivat hoitajaa, ja varsinkin alkuun tuli huono omatunto. ”Vaikka minä olen vahva, en silti pysty vahvuudellani mitään tekemään.”
Kuunnellessaan vinkuvia, korisevia, välillä pysähtyviä tai tuskin kuuluvia ohuenohuita henkäyksiä hän mietti:
Oliko nuoruus myrsky, joka aikansa riehuttuaan kesyyntyy tuulen kautta hiljaiseksi vireeksi, jonka silmä juuri ja juuri erottaa veden pinnalla, vaikka iholla sitä ei tunne.
Oliko elämä kuohuva koski, joka vanhuuden tullessa haihtui pieneksi lirinäksi, jota tuskin kuuli, ja lopuksi kuivui syksyiseksi lätäköksi, jonka pinnalla värinsä luovuttaneet lehdet vettyivät ja painuivat pohjaan. Vai lähde, jonka vesi suodattui, kirkastui ja haihtui kaikesta turhasta. Pisarasta sinä olet tullut ja yhdeksi kimaltavaksi pisaraksi sinun pitää jälleen tuleman.

Ehkä vanhuus olikin vain lainan viimeisten erien ja korkojen maksua, tai jälkivero, jonka joutui elämästä suorittamaan. Usein se vaikutti väkivaltaiselta ilveilyltä, jossa ihminen puettiin outoihin vaatteisiin ja pakotettiin vääntämään kehonsa vieraisiin asentoihin. Kumartamaan jotain, josta ei ollut tietoa eikä ymmärrystä.
Joskus vanhuus näytti olevan matkalaukku täynnä leimoja sisältönään postikortteja eri paikoista. Seikkailu, jossa selviytyjä kaikki rämeet rämmittyään, viidakot koluttuaan ja erämaat ylitettyään saapui valkoiselle hiekkarannalle. Horisontissa meri yhtyi taivaaseen ja lokit kirkuivat iloa.
Arvoitukseksi jäi, oliko vanhuus uni, joka paljasti kaikki salaisuudet vai kohtu, johon ihminen sai turvallisesti käpertyä takaisin sikiöasentoon.

Kauneinta hänen mielestään vanhuudessa oli katse, joka hyväili elettyä elämää ja ihmisiä jättäen hyväksyviä jäähyväisiä kuin hellä ilta-aurinko kullanväriselle viljapellolle. Ja hän, hoitaja, saadessaan kiireen keskellä sellaisen katseen, jaksoi taas jatkaa.

Kommentit

  • kaapunnin poeka

    Koskettavaa tekstiä tärkeästä aiheesta…

  • Seija Hämäläinen

    Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia vanhuuden edessäkään. Toiset joutuvat kärsimään ja kitumaan, ja toiset pääsevät lähtemään seisovilta jaloiltaan.

  • Leena Raveikko

    Tämä teksti on kuin proosarunoa, lyyrisen herkkä halkaisu vanhuuden rapistumiseen, joka meissä jokaisessa etenee vääjäämättä. Tekstin pohjalla kuitenkin itkettävän karu todellisuus. Elä siinä sitten arvokasta vanhuutta!

    • Seija Hämäläinen

      Kiitos Leena! Vanhuus on ristiriitaista eikä se palkitse yhtään sen mukaan, miten on elämänsä elänyt. Erityisesti minua surettaa muistisairaudet, jotka vievät muistotkin. Mutta elämä on tässä ja nyt. Tämä päivä on meidän!

  • Tuula Kyyrönen

    Kiitos Seija hienosta tekstistä!
    Sinulla on lahja mennä ihmisen sisälle, laajenee yleispäteväksi.
    Ja kielikuvasi ovat herkullisia!

    Tää kaikki on sitten meillä edessä.

  • Seija Hämäläinen

    Kiitos, Tuula! Vastavalmistuneen nuoren ihmisen elämä tulee yleensä olemaan nousua ja eteenpäin menemistä. Elämän lahjojen keräämistä. Vanhuuden lopussa kaikki saavutettu puretaan, riisutaan ja luovutetaan. Luin joskus nuorena runon, jossa lasketaan arkkuun kaikki viisi aistia yksitellen. Lukisin sen nyt, jos löytäisin.

Kommentointi on suljettu.