”Jos kaikki Suomen järvet viinaksi muuttuisi”, lauletaan vanhassa laulussa. Eipä olisi meikänaisenkaan mökkijärvellä sinilevää. Siinä se järvi lainehtii, liplattaa, kimaltelee auringossa. Välillä kukkii vaahtopäitä, toisinaan lepää tyynenä kuin silkkipeitto. Hopeinen kuu luo siltaa kuin ennenkin. Ruovikossa kahisee, kaislikossa suhisee, ulpukat ja lumpeet kohottelevat kukkiaan. Ahvenvidan lonkerot keinuvat aaltojen mukana ja uistinvidan hiukset vaihtavat suuntaa tuulen mukaan.

Läheltä katsottuna pintaa kuvioi kirkkaanvihreä leväkukintomatto. Laiturilta katsottuna ei näe pohjaan asti kuolleiden simpukoiden kuoriarkkuja. Alhaisen vedenkorkeuden paljastamat rantakivet koreilevat kirkkaan turkoosin raidoin kuin lasten katuliiduilla piirtämät kuviot. Kaunista, ylen kaunista on myrkyn väri.

Ei oteta saunavettä, ei kastella kasveja, ei kuumenneta tiskivettä rantakeittiöön. Uimaan voi mennä niin kauan kuin sielu sietää levärantua kaulassa ja muistaa olla nielemättä vettä. Savusauna rannassa odottaa turhaan kylpijöitä.
Vuosia sitten ensimmäisten hippujen tajuaminen sinileväksi tuntui kaatavan saavillisen kylmää vettä niskaan, ropsautti kipeän raekuuron erään elämänvaiheen päättäjäiseksi. Puhtaaksi luullun järven rantaelämän muuttuminen tuntui tuskalliselta kuin ensirakkauden päättyminen.
Mutta kaikkeen tottuu. Suhtaudun levään jo rauhallisesti, jopa ystävällisesti. Onhan silläkin oikeus elää. Jos hyötyä asiasta etsii, ilman sinilevää en olisi koskaan tutustunut järven ihmeelliseen elämään, kasveihin ja vähän kaloihin ja lintuihinkin. Tuhansista järvistä yhden arvo nousi, siihen asti se oli ollut itsestään selvyys.
Onko tehty mitään? On istuttu lukuisia kokouksia erilaisilla kokoonpanoilla. On puhuttu paljon ja tieto asioista on lisääntynyt. Itse järvi on saanut rauhassa kasvattaa leväkukintojaan. Vain poistojokisuu on avattu, veden korkeutta säädellään, ja joku mummo kihnuttaa viikatteella omaa rantaansa. Rannan asukkaiden ja mökkiläisten talkoohenki on tekohengityksen luokkaa ja byrokratian tie on pitkä.
*
Ei kannettu vesi kaivossa pysy.

Kaivon pinta on laskenut. Muutama sentti vielä niin kuuluu kuolinkorahdus. Ei pelota, sillä viime kesänä saimme harjoitella vähällä vedellä toimeen tulemista. Onneksi oli muutamia sateita, jotka antoivat saunavettä räystäskourusta. Tänä kesänä saatamme joutua peseytymään keräilemällä kastepisaroita poimulehden ruusukkeilta tai kierittelemällä aamuisella nurmella. Mökkivuorokausien vesijalanjälki taivaalta tulevan veden varassa on sinilevänvihreä poutakesinä. (On olemassa vihreitä, sinisiä ja harmaita vesijalanjälkiä.)

Kertakäyttöastioihin en lankea silti. Tiskaamiseen ei tarvita loppujen lopuksi kovinkaan paljoa vettä. Puolellatoista litralla läträä kahden ihmisen astiat. Märällä pyyhkeellä pesee pois monta hikipisaraa. Päniköillä raahatut 30 litraa riittävät viikoksi ja jää vielä ylikin. Voisin pitää kurssin siitä, miten vähällä vedellä voi pärjätä 150 vuorokausilitran sijaan.
Kokeilkaa joskus, se on jopa hauskaa, voi käyttää mielikuvitustaan ja luovuuttaan.
*
Vesi on ihmeellinen asia, rikkaus. Sen arvon tajuaa vain joutuessaan olemaan ilman sitä. Ihmetelkääpä joskus hanaa avatessanne, millaista aarretta sieltä solisee. Sitä ei voi korvata millään.