Pidin huvin vuoksi kirkon ovia muutaman tunnin auki Eukonkannon mm-kisojen aikana siltä varalta, että joku haluaisi kurkistaa sisälle. Hetken päähänpisto kannatti – vierailijoita kävi jopa yllättävän monta. Heitä oli useasta eri maasta ja eri puolilta Suomea. Opin varsin pian latelemaan ulkomuistista joitakin keskeisimpiä seikkoja kuin etevinkin kirkko-opas: ”Tämä Josef Stenbäckin suunnittelema kivikirkko valmistui vuonna 1910, ja tänne mahtuu noin 600 vierasta.” Ja sama englanniksi.

Vierailijoita seuratessani tulin kiinnittäneeksi huomiota tapaan, jolla useimmat heistä saapuivat kirkkoon. Monet raottivat ovea hyvin varovasti. He ikään kuin tunnustelivat ilmapiiriä sen varalta, että pääsy olisikin jollain tapaa rajoitettu – ulos pystytetystä avoimia ovia julistavasta kyltistä huolimatta. Tapahtui jopa niin, että eräs pariskunta vain vilkaisi ovenraosta ja kääntyi sitten kannoillaan. Tästä hämmentyneenä riensin oitis tarkistamaan sakastin peilistä, ettei vain syynä äkilliselle poistumiselle olisi hiusteni luotaantyöntävä sotkuisuus. Kuontaloni oli kuitenkin ojennuksessa, joten kyse täytyi olla jostakin muusta.

Usein tavatessani seurakuntalaisia toimituskeskusteluissa törmään kirkkoetikettiä koskeviin huoliin. Ollaan huolissaan muun muassa oikeasta istumajärjestyksestä ja ylipäänsä siitä, että osataanko toimia joka käänteessä moitteettomasti. Nämä huolet ovat sinänsä ymmärrettäviä, mutta samalla kiusallisia omasta näkövinkkelistäni. Ei kai kirkko sentään näin pinnallinen ole. Onhan kirkon sanoman keskiössä nimenomaan lupa mokata ja saada anteeksi se, mikä ylipäänsä vaatii anteeksiantoa. Eikö tämän piiriin mahtuisi myös se, että jättää nousematta jossakin kohdassa tai ei tunne kunnolla liturgisia lauluja ynnä muut harmittomat asiat. Jos joku paheksuu tällaisia, hän katsokoon peiliin ja oikaiskoon sisäistä kuontaloaan. Kirkossa täytyy olla lupa paitsi hengelliselle myös käytännön hapuilulle.

Eräs kirkkovierailija esitti minulle kysymyksen, miksi kirkonpenkit ovat järjestään niin kovia ja epämukavia. Ne ovat jäänne ajalta, jolloin kaiken piti tapahtua jämptisti, hyvässä järjestyksessä ja korostetun arvokkaasti. Penkkien tuli olla yhtä ryhdikkäitä kuin kaiken kirkon seinien sisäpuolella tapahtuvan. Ei kirkkoon tultu viihtymään, vaan totiseen Sanan kuuloon. Uskallan väittää, että enää ei olla näin tiukkapipoisia, tai ainakaan ei pitäisi. Siispä kehotankin jokaista epävarmaa vierailijaa saapumaan seuraavan kerran kirkkoon kuin omaan kotiinsa. Yhdellä erotuksella – kenkiä ei tarvitse jättää ovenpieleen.

vs. seurakuntapastori
Atte Hokkanen
Sonkajärven seurakunta

Jätä kommentti

*