Tänään kirkkovuodessa pureudutaan anteeksiantoon. Jeesus muistuttaa anteeksiannon vastavuoroisuudesta: Jos te annatte toisille anteeksi, tekin saatte anteeksi. Ja jos ette anna toisille anteeksi, teillekään ei anneta anteeksi. Iankaikkisuusnäkökulmasta siis.
Jos emme anna toisille ihmisille anteeksi, Jumala ei anna meille anteeksi. Jos annamme toisille ihmisille anteeksi, Jumala antaa meillekin anteeksi. Aika selkeää ja yksinkertaista suoraviivaisesti tarkasteltuna.
Kuitenkin ihmisluonto on monimutkaisempi: anteeksipyytäminen ei ole helppoa eikä anteeksiantaminenkaan käy kivuttomasti. Painava ja voimakas sana takertuu helposti kurkkuun, kun se pitää sanoa niin, että tarkoittaa ihan oikeasti. Kyllähän se on meille jo päiväkodissa ja hiekkalaatikolla opetettu: pyydetään anteeksi niin että oikeasti tarkoitetaan, katsotaan silmiin ja lopuksi kätellään tai halataan. Ja jos kaveri pyytää anteeksi, anteeksi pitää antaa ja sanoa, että saat anteeksi. Sitten jatketaan eteenpäin ja kyyneleet pyyhitään, leikitään yhdessä sovinnolla.
Olisipa se edelleen yhtä yksinkertaista ja suoraviivaista kuin lapsena hiekkalaatikolla. Anteeksiantaminen ja anteeksipyytäminen ovat irti päästämistä. Kun antaa anteeksi, päästää irti loukatuksi tulemisen tunteesta, katkeruudesta ja kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta. Kai siinä myöntää: tulin satutetuksi, mutta olen valmis jatkamaan eteenpäin. Anteeksipyytäessään tunnustaa, että tuli möhlittyä ja satutettua toista, ja haluaa päästää irti syyllisyydestä ja päästä takaisin yhteyteen.
Irti päästäminen ei ole aina helppoa ja yksinkertaista, vaan me ihmiset jotenkin kieroutuneesti välillä tykkäämme piehtaroida syyllisyydessämme ja loukatuksi tulemisessamme. Kun tämän sunnuntain aihe kehottaa: ”Antakaa toisillenne anteeksi”, lisään: antakaa anteeksi myös itsellenne.
Kumpi sitten on vaikeampaa: antaa anteeksi toiselle vai antaa anteeksi itselle? Molemmat vaativat itsetutkiskelua, nöyrtymistä ja irti päästämistä.
Anu Backman
seurakuntapastori, nuoriso- ja rippikoulutyö
Iisalmen seurakunta
