Armahtakaa!

Sunnuntain aihetta voi käsitellä monesta näkökulmasta. Anteeksiantoa voidaan anoa itsellemme tai antaa anteeksi kanssaihmiselle. Itsensä armahtaminen lienee meille useimmalle vaikeinta. Itseäni ainakin tuskaa kalvaa, jos olen tahtomattani satuttanut toista ihmistä. Siinä tilanteessa miettii, että onko parempi tehdä jotain vai onko viisainta vaieta. Jos koen, että minun on anteeksi pyydettävä, niin silloin se on vain reilusti tehtävä. Sen jälkeen pyydettävä Luojalta suulle vartija, että harkitsemattomat sanat jäisi sanomatta ja kaikesta otettava opiksi. Käsittämätöntä on, että miksi pitää suurta tuskaa tuntea työtehtävässä tehdyn virheen vuoksi. Voisi ajatella, että se on täysin inhimillistä, mutta harmitus on suuri. Harjoittelua vaatii olla itselleen armollinen.
Entäpä sitten jos loukkaus on kohdistunut itseeni. Kyllähän se korpee. Voi olla, että korpeaminen jatkuu ja jatkuu. Siihen on kyllä melko hyvä lääke olemassa. Olen yrittänyt opetella siunaamaan kyseistä henkilöä. Ennen pitkää huomaan, että nuolen kärki on taittunut. Siunaaminen opettaa ennen kaikkea minulle oikeaa suhtautumista asiaan. Oma asenteeni muuttuu. Näin kirjoitettuna asia näyttää aika helpolta, mutta ei se kuitenkaan sitä ole. Toivon, että siinä asiassa harjoitus tekee mestarin. Arvelen kuitenkin, että monen ihmisen arvokkaita elinpäiviä kuluu hukkaan jossain anteeksiantamattomuuden vyyhdissä. Se tuottaa meille vain kärsimystä ja saatetaan kokea jopa ylitsepääsemättömänä koettelemuksena.
Koettelemukset ovat kuitenkin Luojan käsialaa, niillä on tehtävä ja tarkoitus. Mikään niistä ei ole sattumaa. Ne voivat tulla odottamatta, mutta ei pidä unohtaa, että ne ovat ensin olleet Jumalan luona ja saanet luvan kohdata meidät.
Koettelemusten kautta meidät puhdistetaan. Meissä on paljon kuonaa, joka on saatava pois. Jos se saa olla rauhassa, se tukahduttaa kaiken, mikä on Jumalasta.
Koettelemuksissa meidät karaistaan. Arvoton palaa, kuona poistetaan ja arvokas jää jäljelle.
Koettelemuksissa meitä kasvatetaan. Meidät on ensin sulatettava, jotta Jumala voisi valaa kuvansa meihin. Ahdistus on Jumalan puhdistavaa tulta, sen vuoksi se on Jumalan armoa.
Siunaamalla me sulatamme itsessämme olevaa kiveä. Miksi minä en voisi siunata lähimmäistäni nimeltä? Toivonhan itsellenikin, että Jeesus muistaisi myös minun nimeni viimeisenä päivänäni. Juuri puhumaan opetteleva pieni lapsi päiväunille mennessä pötkötti äitinsä vierellä sängyssä ja yks kaks lapsi heitti kätensä äitinsä vatsan päälle ja sanoi ”lakas”. Vähässä on paljon! Tällaisia kädenheilautuksia me aikuisetkin voimme toistemme suuntaan tehdä.
Riitta Kaasinen
Riitta Kaasinen
toimistopäällikkö
Ylä-Savon seurakuntayhtymä
Teksti on julkaistu myös 19.6.16 Iisalmen Sanomien Pietään pyhhee -palstalla.

Jätä kommentti

*