Auts!

Niinpä tietysti. Pitihän se arvata, jälleen kerran minä satutan jalkani. Aina sama jalka ja tällä kertaa vastapuolena oli ovenkarmi. Silmissä säkenöi eikä varpaissakaan kovin leppoisat tunnot ole. Vuosilomapäiväni aamu, johon olin suunnitellut kodin siivouksen sai nyt kiireettömän käänteen. Tai ainakin oli hyvä syy siirtää siivous tuonnemmaksi. Kantapää edellä askeltaen ei nyt ole kovin järkevää yrittää siivousta hoitaa.
No mitäs sitten? Tekemisen puute alkaa jäytämään jo aamupäivän aikana jo tylsyys iskee vasten kasvoja. Mietin kuinka voisin päivääni piristää. Vanha palvelijani ”hiljaisia hetkiä” –kirja pelasti tilanteen. Sain kirjan lahjaksi ystävältäni kymmeniä vuosia sitten ja yhä edelleen etsin kirjan käsiini vuodesta toiseen. Olen huomannut, että kyseisen kirjan lukeminen vaatii kiireettömän ajan.
Tällä tavallako minun on itselleni aika hankittava? Potkimalla ovenkarmeja! Enkö ymmärrä muulla tavoin pysähtyä? Toimiiko jalkani tuntosarvena eli pysähdyttää minut aika ajoin. Toisinaan pysähdykseen tarvitaan kadunkiveys tai kynnys, toisinaan vain matonreuna. Jälkimainingit ovat sitten sen mukaiset, minne olen kompastunut. Kirjaa lueskellessani totean tyytyväisenä, että nyt oli pysähtymisen hetki paikallaan enkä murehtinut pyydystämättä jääneitä villakoiria laisinkaan. Taisinpa lopulta aikani käyttää paljon paremmin.
Kyseinen päiväni ei ollut niitä elämäni suuria päiviä. Kuitenkin päivä, joka minulle annettiin. Meille ei anna vuotta kerrallaan, ei kuukautta eikä viikkoakaan. Vain päivä kerrallaan. Ei pidä väheksyä pieniä päiviä. Päiväni kipu oli pieni ja se jo riitti minut pysäyttämään. Mitä pysähdys sitten onkaan suuren sairauden edessä? Turhaan väitän, että minulla ei ole aikaa! Ihminen, jolla on aikaa huolehtia tärkeimmästä, tulee aina saamaan aikaa vähemmän tärkeän hoitamiseen, mikä myös on tehtävä. Kunpa muistaisin elämän arvot Jumalan mittapuun mukaan.
web_riitta-kaasinen_editoitu
Riitta Kaasinen
Toimistopäällikkö
Ylä-Savon seurakuntayhtymä

Jätä kommentti

*