Emmehän edes tiedä, miten rukoilla, että rukoilisimme oikein…

Mieleeni muistui kokemus rukoilemisesta noin kolmen kymmenen vuoden takaa. Asuin ensimmäiset kolme opiskeluvuotta alivuokralaisena. Erään kerran vuokraemäntä, aktiivinen seurakuntalainen, pyysi minua rukoilemaan kanssaan. Hän aloitti ja rukoili ääneen. Sen jälkeen minä jatkoin ja rukoilin hiljaa. Yhtäkkiä vuokraemäntäni tokaisi: Ethän sinä rukoilekaan! Hämmennyin, sillä minähän rukoilin, vaikka tein sen hiljaa. Sopersin siitä hänelle jotain. En ollut tottunut rukoilemaan ääneen. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin ääneen rukoileminen on yhtä luonnollista minulle kuin hiljaa rukoileminen.

Opiskeluaikojen jälkeen olin ollut jo pitkään töissä. Eräänä päivänä olin lounaalla työkaverin kanssa. Tein ateriani aluksi ristinmerkin. Työtoverini tokaisi, että maistuuko se nyt sitten paremmalle. Tällainen tilanne tuli äkkiä, joten en muista mitä taas sopersin. Mutta nykyään johdan ihmisiä ruokarukoukseen sanoen, että perinteiseen tapaan siunaamme yhdessä pöydänantimet, jotta ne oikein eli kiitoksella nauttisimme. Ateriani aluksi teen pyhän ristinmerkin. Kun ateria nautitaan kiitollisin mielin, se varmasti maistuu paremmalle.

Kerran eräs ihminen muisteli elämänsä kohtaamisia ja loihe lausumaan, että kyllä ne ortodoksit muuten mukavia ovat, mutta kun ne yhtenään posmittavat sitä ”Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon”. Minä hänelle sanomaan, että kyllähän omassa perinteessämmekin eräs jumalanpalveluksen esirukous alkaa ihan noilla samoilla sanoilla.

Meillä on pitkälti totuttu siihen, että jumalanpalveluksen esirukoukset lukee pappi alusta aameneen. Meillä on käsikirjoissamme monia vaihtoehtoisia rukouksia ja mikä parasta, rukous voidaan jumalanpalvelukseen valmistaa myös seurakunnassa. Meillä on kirkkokäsikirjassa myös tällaisia interaktiivisia rukouksia, joissa ääneen pääsee myös seurakunta. Seurakunnan osuus voi olla laulettu virren säe tai sitten raamatullinen huudahdus ”Herra, armahda”. Minut on opittu tuntemaan ekumenian ystävänä. Ortodoksinen kirkko ja sen jumalanpalveluselämä on ollut läheistä yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Jotkut tuntuvat vetävän mutkat suoriksi tästä. Minun ei ole vaikea toimittaa jumalanpalveluksia oman kirkkoni ohjeiden mukaan, mutta minusta jumalanpalveluskirjojen eteen on aikanaan tehty niin suuri työ, että kirjoja on syytä käyttää niin kattavasti kuin mahdollista. Se, että kaavoissa on jossain kohden jotain samantapaista kuin esimerkiksi ortodokseilla, se ei ole minun syyni. Se kertoo ja muistuttaa siitä, että vaikka itä ja länsi ovat olleet erossa jo yli tuhat vuotta, elettiin eroa ennen tuhat vuotta yhdessä.

Rukous ei kaipaa kaavoja, mutta kaavat voivat joskus tukea rukousta. Silloin kun ei tiedä, mitä ja miten rukoilla, ei haittaakaan ole, jos Jeesuksen itsensä opettama rukous tulisi mieleen, se, joka alkaa sanoin: Isä meidän, joka…

Eräässä Kuopion hiippakunnan juhlakirjassa piispa Matti Sihvonen muistelee erästä pienen pojan tapaamista. Poika oli kehaissut oppineensa Isä meidän –rukouksen jo nelivuotiaana. Äet opetti! Rukousta voi opettaa ja oppia, mutta itsessään rukous on Jumalan Pyhän Hengen henkäystä meissä. Rukous on osoitus, että meissä on uskoa. Ja siinä ei ole mitään väärää tai pahaa, jos edes hädässä Jumala tulee mieleen. Hyvä, että edes silloin. Ja ei silloinkaan tyhjästä. Rukous on kuin hengittäminen, kumpikin on elonmerkki josta riemuitaan, toisesta maan päällä ja toisesta taivaassa.

Arto Penttinen
Pielaveden seurakunnan kirkkoherra
Iisalmen rovastikunnan lääninrovasti

Kommentit

  • lukkari

    Hyvä kirjoitus – rukoilkaamme!

Jätä kommentti

*