Olen muutaman kerran käynyt Utjärven kylässä, Venäjän Karjalassa. Silloin siellä eli neljä mummoa. He olivat kovia kokeneita, miltei kaiken menettäneitä. Miehensä ja poikansa oli tapettu. Maria-mummon mökistä oli kavala maailma kuitenkin kaukana. Utjärvi taisi olla enemmänkin joki, mutta sen rannalla olen saunonut lempeimmissä löylyissä ikinä. Saunan jälkeen Maria-mummo kutsui aterialle ja pöytään hän vähästään kantoi kaiken. Voi sitä vieraanvaraisuutta, jossa ventovieraita kohdeltiin ystävinä, miltei perheenjäseninä. Aterian jälkeen oli aika laskeutua levolle puhtaiden lakanoiden väliin. Se oli todellista viiden tähden majoitusta. Ulkona oli hiiren hiljaista. Kännykät eivät ilman verkkoa piipittäneet mitään.

Koska aikaa on kulunut, Utjärvellä ei välttämättä asu enää ketään. Ainakin nuo mummot ovat menneet tuonilmaisiin. Mutta minua tämä muistikuva lämmittää yhä. Vaikka miesten ja poikien veri oli aikanaan vuotanut maahan, emme seisoneet katkeruuden kankailla. Utjärvellä oli – ei vain rauhallista -, vaan siellä oli rauha ihmisten kesken. Karjalaisten mummojen harmaantuneet mökit olivat ulkoapäin katsottuna kallellaan, mutta pihapiiri ja sisätilat olivat tiptop.

Meillä ei ole elämäämme omistusoikeutta. Me emme omista rakkaimpiammekaan. Meillä on vastuullisen käyttäjän oikeuden, ja velvollisuudet. Se, mitä me omistamme, on kaikki tyynni katoavaa. Kun aikamme päättyy, niin emme saa mukaamme paljoa mitään. Ja se, mitä mukaamme hautaan laitetaan, myös sinne jää. Joku isäntämies joskus tosin käski haudata itsensä Valmet-traktorinsa kanssa samaan hautaan, sillä ei kuulemma ollut mitään, mikä ei Valmetilla ylös nousisi. No, valitettavasti tämä harhaluulo kun ei oikein voi olla kaupunkilegenda, niin se lienee peräisin hevosmiesten tietotoimistosta.

Me olemme Jumalan omia. Herran on maa, ja kaikki mitä siinä on. Jos uskomme, että olemme Jumalan omia, ja että Hän on meidät luonut, niin siinäpä on melkoinen aarre. Luoja tuntee luotunsa. Savenvalaja tuntee työnsä. Puutarhuri tuntee kasvinsa.  Mutta eihän kaikkien aarteiden tarvitse olla käsin kosketeltavia. Toki jos pidämme rakastettuamme aarteena sydämessämme, niin kyllähän hän on hyvinkin käsin kosketeltava. Aarre sydämissämme säilyy varmasti, vaikka välillämme olisikin etäisyyttä.

Jos elämä koetteleekin, niin usko vahvistuu, kun koettelemuksista selviydytään. Kun elämä koettelee meitä, niin kyse on useimmiten ihmisten itsensä aiheuttamista koettelemuksista. Jumala ei ollut ottanut pois Utjärven mummojen miehiä ja poikia, mutta Jumala oli antanut mummoille voimaa ja jaksamista surun raskaan kantamiseen. Ihminen särkee ja usein jättää käytännössä korjaamisen Jumalalle. Kunpa jättäisikin. Ja jättäisi särkemättä. Ihminen hajottaa, mutta ei osaa hallita. Voimme toki yrittää hallita elämäämme, mutta hajoamme kuin savu kun vastoinkäymiset yllättävät. Emme voi varmistaa mitenkään, että avaamme silmämme huomiseen. Meillä on siitä toivo, joka tänäänkin on toteutunut. Tärkeämpää kuin elinpäivien lukumäärä, on elämämme päämäärä. ”Siis älä pelkää vaikket näekään, purjehdit kohti toivon satamaa.”

Missä on aarteesi, siellä on sydämesi. ”Valta ja suosio jää päälle maan. Perinnön taivaassa sinulta saan.
Aarteeni kallein nyt luonasi on. Lahjoitat rauhan ja tuot sovinnon.”

 

 

 

 

 

 

Arto Penttinen
Nilakan seurakunnan kirkkoherra ja Iisalmen rovastikunnan lääninrovasti