Kesäni kirkossa

Ai millainen kesäni oli? Kiitos vain kysymästä, kesäni on ollut varsin mukava. Lämmin, kuuma jopa, mutta varsin miellyttävä kokemus. Ja… Olen ollut lähes joka viikonpäivä kirkossa!

Tämä ei ole ensimmäinen kesälomani, joka pyörii kirkon ympärillä. Tosin olen harvemmin päätynyt sinne näin säännöllisesti ja täsmällisesti. Tänä kesänä olen saanut olla tiekirkossa oppaana Lapinlahdella.

Joitakin lukijoita saattaa alkaa huolestuttaa tässä vaiheessa. Millaisia vaikutuksia sitten tällaisella jokapäiväisellä ”kirkkoilulla” on ollut nuoreen ihmiseen?

Eikö siellä ollut tylsää istua? Nykyäänhän ihmisen pitäisi olla koko ajan tekemässä jotakin. Tämän pitäisi olla jatkuvasti suorittamassa ja vaatimassa itseltään jotakin.

Etenkin alkukesästä yllyin siivoamaan ja järjestelemään kirkkoa niinä hetkinä, kun kirkkovieraita ei ole ollut paljon. Käsillä työskentely (ja kaksi lintuihin liittyvää tapahtumaa) olivat varsin hyviä keinoja rauhoittaa hyperaktiivisuuteen taipuvaisia aivojani. Olen hoilottanut siivotessani virsiä, nostellut ja lakaissut ja kiivennyt rappusia. Nauranut itsekseni että: ”Hahaa, tällainen varmaan on se liikkuva seurakunta!”

Mutta kesän edetessä minä varmaan rauhoituin. Tiekirkkohan on paikka, minne matkalaiset saavat tulla lepäämään ja hiljentymään. Kirkko on paikka, mistä ihmisellä on lupa hakea henkistä ravintoa, muinakin päivinä kuin sunnuntaina. Tämä on vaatinut uudelta kirkon oppaalta itsehillintää, jotta tila pysyisi hiljaisena niitä varten, jotka hiljaisuutta kaipaavat. Ja itsensä pysäyttäminen sekä hiljentyminen ovat tehneet minulle hyvää. Siivoilu oli vähemmän pakonomaista ja enemmänkin tarpeen mukaista.

Joskus hiljaisuus ei kuitenkaan ole sitä, mitä kirkkovieras kaipaa. Häntä saattaa kiinnostaa kirkon historia, taide tai yksinkertaisesti hän tahtoo keskustella jonkun kanssa. Tästä puolesta kirkkokesässäni minä todella nautin. Kun pääsen kohtaamaan ihmisiä, tarjoamaan kahvia ja teetä, vastaamaan kysymyksiin. Olen yrittänyt antaa tilaa vieraille ja antaa niiden ottaa kontaktia, jotka sitä kaipaavat. Tässä on suulaalla Savossa kasvaneella vielä jonkin verran oppimista.

Mahtavaa on kuitenkin se, kun ihmiset tulevat käymään uudestaan.

Eräälle lapselle jutustellessani koin vahvan Déjà-vu-tunteen, kuin olisin kertonut tälle samalle lapselle kirkosta jo kertaalleen.

”Oletkos sinä käynyt täällä jo aiemmin?” kysyin häneltä.

”Joo!”

Lapsen vanhempi nauroi ja kertoi yllättyneensä pienen pyynnöstä pistäytyä kirkossa.

”Taisit tehdä lähtemättömän vaikutuksen, kun piti tulla uudestaan.”

Se tuntui hyvältä. Mutta tiedättekö, mikä oli kaikista parasta tässä kesässä? Esimerkiksi tuona kyseisenä päivänä, kun olin laittanut jo ovet lukkoon, saatoin ennen lähtöäni polvistua alttarikaiteelle ja kuiskata hiljaisella äänellä:

”Kiitos.”

 

Mukavaa loppukesää teille jokaiselle toivoo
Kirkko-opas Hanna-Mari Möttönen

 

Jätä kommentti

*