Kinkerit

Muutettuani takaisin Savoon reilu pari vuotta sitten sain tutustua yhteen vanhaan kirkolliseen perinteeseen ensimmäistä kertaa elämässäni: kinkereihin. Hämmästyksekseni Järvi-Kuopion seurakunnassa kyläkinkerit ovat edelleen elävää perinnettä ja kun toissavuonna aloitin Lapinlahdella, oli kuin tuttuun olisin saapunutkinkerit kokoavat yhä väkeä eri puolilla seurakuntaa.

Ovathan kinkerit historian saatossa muuttuneet. Vanhastaan ne olivat tilanteita, joissa testattiin väen luku- ja kristinopin taitoa, luettiin Raamattua ja katekismusta, ja laulettiin virsiä. Kinkereillä oli aikoinaan iso merkitys kansansivistyksen kannalta – rippikoulua varten oli osattava lukea ja lukutaito oli siksi pakko olla. Lukutaidon puute ja papin nuhteet kinkereillä oli iso häpeä, eikä avioliittolupaa tullut. Tällaiset lukukinkerit on korvannut sittemmin kunnallinen kouluopetus ja seurakunnan rippikoulut.

Minusta on ilahduttavaa, että kinkereitä järjestetään edelleen. On kunnia saapua johonkin taloon pitämää kinkereitä ja tavata oman seurakunnan väkeä, rukoilla yhdessä ja laulaa virsiä. Kinkerit ovat nykyisin sellaisia parituntisia, joissa on rukousta, virsiopetusta ja hengellistä opetusta jostain aihepiiristä. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia.

Kinkeritoiminta taitaa olla maaseudulla vielä melko elävää, koska kaupungeissa en ole kuullut mitään sellaisten järjestämisestä. Ehkäpä kaupunkiseurakunnan kirkossa järjestettävä opetustilaisuus vastaa nykypäivän kyläkinkereitä.

Pohjois-Karjalassa työskennellessäni yhden kerran työntekijäporukalla pohdittiin mahdollisia Yhteisvastuutilaisuuksia. Silloin vilahti ajatuksena järjestää perinnekinkerit, mutta silloin ajatus ei ottanut tuulta alleen. Ajatuksena oli, että kinkeriväki voisi pukeutua vanhahtavasti ja valmistautua myös ”kuulusteltavaksi” Lisäksi paikalle voisi kutsua, hivenen huumorimielessä, vaikka kunnanjohtoa tai muita ”silmäätekeviä” tankkaamaan katekismuksesta kymmentä käskyä. Asiaa ei pitäisi ottaa liian vakavasti, vaan huumorilla, mutta silti hyvän asian tähden – tukea YV-keräyksen kohdetta. Papisto olisi saanut vääntäytyä virkapukuunsa ja kuristaa itsensä heikkohenkiseksi ahtaissa ja kurkkua puristavissa lipereissään.

En tiedä, tavallaan perinnekinkerit olisi ehkä hauska toteuttaa. Saattaisi Jumalaakin naurattaa, kun kristikansa äheltäisi vanhoissa vaatteissa ja rukoilisi Herralta armoa vanhojen rukousten sanoilla. Armoa tulisi, koska rukous, vaikka hivenen hymyssä suin, olisi silti vakava armonpyyntö.

Ville Hassinen
Seurakuntapastori
Lapinlahden seurakunta

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    nostalginen postaus tuo elävästi mieleeni lapsuuden kotipitäjän kinkerit.
    Vanhemmalla iällä kuulin hauskoja tarinoita höystettävän alueen kokoa ilmaisevalla kinkeripiiri-sanonnalla. Käytän sanontaa epävirallisissa keskusteluissa hieman epämääräiseksi jäävästä alueesta.

    Kotikylän kinkeripiirissä kinkerit pidettiin isoimmissa taloissa, tupa kun oli heillä tilava. Kinkerit olivat tavallisia seuroja niukemmat tarjoilultaan, mutta kanttori ja hänen urkuharmoninsa olivat kinkereillä oiva lisuke. Syntymäpäivien seuroissa tarjoilu oli runsain, mikä pikkupoikaa tietenkin mieleen jäävänä ilahdutti.

    Monet henkiset ja muutkin ongelmat olisivat vähempiä jos kinkereille osallistuttaisiin, ja seuroihinkin, entisaikojen tapaan, näin uskon.
    Roomalaisuskoisilla tuo rippikäytäntökin edistää henkistä kasvua nähdäkseni luterilaista menoa enemmän. Luin äsken ev.lut. kirkon evl-sivustolta, että kinkerit ovatkin olleet entisaikaan papin rippireissuun liittynyt tilaisuus.

    Sallinet lainauksen, on niin mielenkiintoinen tarina:
    “Kinkerit, lukukinkerit tai lukuset ovat olleet alun perin kirkon pitämiä kristinopin kuulustelutilaisuuksia. Kinkerit kehittyivät aikoinaan keskiajan papiston ripitysmatkoista. Lukukinkereiden pitäminen kirjattiin vuoden 1686 kirkkolakiin. “

Jätä kommentti

*