Kunniavieras, joka muutti elämäni

Kahdeksan vuotta sitten sain matkakumppanikseni kunniavieraan, jonka saapuminen muutti elämäni. Aivan niin kuin kohteliasta on, hän ilmoitteli erilaisilla viesteillä tulostaan jo jonkin aikaa ennen saapumistaan, mutta silti hän saapui väärään aikaan. Minun, silloin 21-vuotiaan nuoren aikuisen, näkökulmastani hän saapui aivan liian aikaisin, nopeasti ja lupaa kysymättä. Siitä syksystä muistikuvani ovat hieman hatarat: hitaasti kiiruhtaen hiipuva maailman rakkain ihminen, jota yritin ikuistaa kameran linssin läpi ja jonka vuoteen vierellä itkin, lauloin virsiä ja itkien lauloin virsiä. Sanoja oli lopulta vähän ja koti-ikävä suurempi kuin koskaan. Opin sinä syksynä rakastamaan ruskan värejä ja uskoin, että ensilumi tuo helpotuksen ja lohdutuksen pimeän syksyn keskelle. Kun valkoiset hiutaleet leijailivat kotikaupungissani, maailman rakkain ihminen pääsi kotiin ja kunniavieras astui elämääni.

Aluksi tunsin oloni helpottuneeksi ja kummallisen kevyeksi raskaan saattomatkan jälkeen. Näin tämän kuuluikin mennä: Jaakko Löytyn Kahden maan kansalaista lainaten ”ihmisen on määrä kotiin päästä kerran”. Mutta pian kunniavieras laski ensin painavan kätensä olkapäälleni ja sitten otti minut syleilyynsä. Sydämeni särkyi, kun ymmärsin kaiken muuttuneen lopullisesti. Tuntui, ettei mikään elämässäni ollut ennallaan, kun yksi oli poissa. Pohdin silloin paljon, kuinka kauan kunniavieraani aikoo pitää minua syleilyssään. Tunsin itseni kärsimättömäksi. Osa lähipiiristäni muistutti, että minun tulee karjalaisen emännän tavoin syöttää, juottaa, helliä ja hoivata vierastani niin kauan kuin hän luonani viipyy. Kuitenkin osa ihmisistä ympärilläni alkoi jossain vaiheessa kärsimättöminä kysellä, vieläkö kunniavieras on luonani enkö voisi jo päästää vierastani menemään. Luotin karjalaisen emännän lähestymistapaan: kunniavieraani tarvitsi aikaa, joten avasin sydämeni, vuodatin kyyneleeni ja kuuntelin, mitä vieraani tahtoi minulle kertoa.

Lopulta kunniavieraani aivan vaivihkaa alkoi tehdä lähtöä: ensin hän kävi toisaalla tunnin, päivän tai viikon. Hän ei muuttanutkaan luokseni pysyvästi asumaan, vaikka jossain vaiheessa jo lähes alistuin kohtalooni uudesta kämppäkaverista, jolle pitäisi katsella oma huone kotoani. Kyllä kunniavieraani edelleen käy luonani kylässä. Välillä hän viipyy pitempään ja kertoo tarinoitaan, välillä hän vain pikaisesti piipahtaa kuulumisia vaihtamassa kahvilla, kaakaolla tai teellä. Olen kuullut ja työssäni myös nähnyt, että juuri tämä kunniavieras astuu lähes jokaisen elämään jossain vaiheessa. Kunniavieraalla on monenlaiset kasvot ja jokainen näkee hänessä omat kasvonsa. Kunniavieras on nimeltään Suru.

Anu Backman
vt. pastori
Iisalmen seurakunta

Jätä kommentti

*