Lapset seurakunnassa

Työskentelin viitisen vuotta Kontiolahden seurakunnassa ja viransijaisuuksistani pisimpään olin lapsi- ja perhetyön pappina. Ne viisi vuotta muovasivat minusta seurakuntapapin ja opettivat työskentelemään lasten parissa. Muistan yhä ensimmäisen perhekerhon hartauden, jossa kysyin lapsilta, että mikä mies minä olen. Yksi lapsista totesi, katsottuaan ensin hetken puku päällä olevaa ja salkun kanssa kulkevaa miestä: ”Talonesittelijä!”, kuului vastaus kirkkaalla äänellä.

Kyllä, kommunikoinnissa oli kehittymistä. Työ kyllä kouluttaa, sen huomasin.

Yksi perspektiivi seurakuntaan on juuri lapsen näkökulma. Pieni ihminen näkee paljon pöydänjalkoja ja tuolinselkiä, joten lapset on kohdattava todella matalalla – lattiatason korkeudella. Sinne siirryin penkiltä. Lattialla pehmolelut, etenkin joillekin seurakuntalaisille tutuksi tullut nallepappini Otso Mesitassu, pitivät jumalanpalveluksia keskenään ja tervehtivät lapsia.

Lapsi on seurakunnassa aina kyselevä, ihmettelevä ja leikkivä pieni ihminen. Hän liikkuu, tutkii ja etsii. Lapsi esittää niin vaikeita kysymyksiä, joihin aikuisen on vaikea vastata. Jos Lapinlahden kirkossa on lapsia käymässä, näytän heille mielelläni alttaria sisäpuolelta asti ja yhdessä voidaan kokeilla polvistumista alttarin luona. Mikään ei vahingoitu, mitään pyhää ei loukata, kun lapsi konkreettisesti tutkii ja tutustuu kirkkoon, joka on hänen oma kirkkonsa. Kerran kastetoimituksessa kirkossa yhden pikkupojan kanssa rakenneltiin saarnastuolista linnantornia ja alttarikaiteesta linnanmuuria. Kirkosta tuli pojalla varmaan aika jännittävä paikka sitä kautta.

Haluan katsoa seurakuntaa myös lapsen perspektiivistä, jossa lapsi saa osallistua omana itsenään eikä häneen suhtauduta pienenä aikuisena. Lapsi liikkuu ja pitää ääntä, eikä se haittaa yhtään. Vain olemalla lapsi ja olemassa läsnä hän oppii olemaan seurakunnassa ja Jumalan luona. Ja olen huomannut, että vaikka lapsi touhuaa tai piirtelee, leikkii tai katselee kirkon lamppuja uteliaana, hän usein osaa liturgiset laulut papin osuuksia myöten. Lapsi seuraa koko ajan.

Olen sitä mieltä, että lapsi saa näkyä ja kuulua seurakunnassa. Hänen paikkansa on kristittynä muiden kristittyjen joukossa, onhan hän Jumalan lapsi täysin. Jeesuskin käytti lasta esimerkkinä ja minusta lapsi on hyvä esimerkki siitä, miten Jumalan ja Jeesuksen luo saa tulla: Omanaan itsenään, kiiveten vaikka kaksivuotiaan tavoin kirkon portaita yksitellen hokien ”Kiikkoon, kiikkoon”. Lapsi ei aseta itselleen esteitä tulla Jumalan luokse, hän vaikka juoksisi alttarille ehtoolliselle juosten, uskoisin.

Uskallammeko me, aikuiset, toimia niin kuin lapsi?

Lapianlhden seurakunnan seurakuntapastori Ville Hassinen

 

 

 

 

 

Ville Hassinen
Seurakuntapastori
Lapinlahden seurakunta

Jätä kommentti

*