Olet nimeltä kutsuttu ja lähetetty

Kastetta pidetään liian usein lähinnä nimenantotoimituksena. Itse asiassa juuri sellaista toimitusta ei taida olla, ainakaan tässä evankelis-luterilaisessa kirkossa. Pappi ei anna lapselle nimeä, onneksi. Kyllä vanhemmat lapsensa nimestä saavat päättää. Toki kastepapin tehtävänä on kantaa osaltaan vastuuta, että nimi ei ole vastoin koko ajan löyhentyviä sääntöjä. Kasteen hetkellä kajahtaa taivaasta jokaiselle kastettavalle näin jytäkästi: ”Älä pelkää! Minä olen lunastanut sinut. Minä olen kutsunut sinut nimeltä. Sinä olet minun!”

Kaste liittää meidät Kristuksen kärsimyksiin, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Tämä tapahtuu Pyhän Hengen voimassa. Kaste merkitsee kutsua Valon todistajaksi, siis Kristuksen lähettilääksi. Kristityn elämä on siis kastetun elämää. Mutta kastetun elämä ei aina ole kristityn elämää. Voimme joskus nimittäin unohtaa, että kuka se kutsui meidät tähän elämään! Meistä voi tulla juuri sellaisia tuhlaajapoikia ja –tyttöjä. Joskus käy sitten niin, että routa porsaat kotiin ajaa. Ja hyvä niin, siellä meitä odotetaan. Ja jos tuntuu, ettei maallisessa kodissa kukaan odota, niin taivaallisessa kodissa sekin on toisin.

Luterilaisen opin mukaan kristitty on samanaikaisesti syntinen ja armahdettu. Syntiä ei ole ennen kaikkea jokin yksittäinen teko, vaan syntiä on se, mikä on väärän teon taustalla, esimerkiksi asenteet. Synti erottaa ihmiset toisistaan. Keskiajalta peräisin on luettelo ns. kuolemansynneistä: ”Ylpeys (turhamaisuus), kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.” Mikään näistä asioista ei voi todellisesti yhdistää ihmisiä, vaan enemmänkin ne erottavat meidät toisistamme. Mutta tuskinpa mikään noista kovin tuntematonta on kenellekään. Meitä siis yhdistävät myös ne asiat, jotka meitä erottavat.

Kun omassa elämässä ei kaikki ole reilassa, silloin ammutaan tekstaripalstojen kautta nimettömästi toisia. Ikään kuin asiat ja ongelmat, joista kirjoitetaan, näin korjautuisivat. Eivät korjaudu. Eihän silloin meikäläinenkään tiedä, kenen kanssa pitäisi keskustella. Pikemmin lainaisin hiljaa mielessäni Paavalia: ”En tiedä, mitä teille tekisin.” Nämä asiat saattavat minua rukoilemaan ymmärrystä itselleni kuin toisillekin. ”Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua!” Nämä apostoli Paavalin sanat luokoot meissä todellista ymmärrystä seurakunnasta, jossa haukkuminen jätetään koirille.

Kannan huolta siitä, että yhä useamman tie kulkee sunnuntaisin ja joulunakin kirkon ohitse. Mutta vielä huolestuneempi olen siitä, jos kirkon sanoma ei löydä kaikupohjaa, tai että se vääristetään matkalla. Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta. Kirkon kellot soivat sinulle ja minulle. Ne saisivat olla kristittyjen omat ”minareetit”, jotka kutsuvat rukoukseen.

Jeesus julisti, että Jumalan valtakunta on lahja. Lahja otetaan vastaan, sitä ei ansaita. Hän lupasi syntien anteeksiantamuksen kaikkein syntisimmillekin. Jumalalle ei ole olemassa toivottomia tapauksia. Jeesus lähettää omansa, siis tämänkin ajan Kristukseen kastetut, maailmaan todistamaan tästä armosta ja palvelemaan ihmisiä hänen nimessään. Kristitty on Jeesuksen, Vapahtajan lähettiläs, ”Kristus lähimmäiselleen”. Ongelmissaan rypevää lähimmäistä ei auteta tuomitsemalla, vaan armahtamalla. Ja miten vapauttava sana onkaan kätkeytynyt kahdeksanteen käskyyn: ”Puolustanko häntä (lähimmäistä), kun toiset puhuvat hänestä pahaa? Rohkenenko leikata juoruilta siivet?”

Arto Penttinen
Pielaveden seurakunnan kirkkoherra
Iisalmen rovastikunnan lääninrovasti

Jätä kommentti

*