Puhu, Herra, palvelijasi kuulee

Luterilaista kirkkoa kutsuttiin aiemmin Sanan kirkoksi. Tällaista nimitystä en ole kuullut käytettävän enää aikoihin. Tosin joskus mietin sitäkin, haluttiinko tuolla nimityksellä erottua toisista kirkoista. Kovin hyvänä en pidä kylläkään sitä, jos taustalla on ollut jonkinlainen oikeassa olemisen tarve tai pakko. Että olisimme siis parempia kuin nuo toiset. Tämä tällainen ei ole tervettä kristillisyyttä.
Ajattelisin, että kaikilla kristillisillä kirkoilla on annettavaa toisilleen ja opittavaa toisistaan. Näin ainakin olen ainakin itse kokenut. Olen ihan avoimesti tunnustanut, että tähänastisessa elämässäni olen kokenut merkittävimmän Pyhän edessä olemisen kokemuksen ortodoksisessa jumalallisessa liturgiassa. En pitäisi pahana, jos omassakin kirkossani kokisin vastaavaa. Samoin koen ortodoksisen jumalanpalveluksen olevan jatkuvaa rukousta, jollaisenakin toivoisin myös luterilaisen jumalanpalveluksen olevan. Sitä harmittelen, että monesti luterilaisen jumalanpalveluksen tärkeimpiä seikkoja tuntuvat olevan alkamisaika ja kesto.
Löytämisen ilo on aina suurta iloa. Myös se on hienoa, jos löydämme jotain, mikä yhdistää meitä kristittyjä. Mitä meiltä kristityiltä tänä päivänä odotetaan, niin sitä, että me rinta rinnan levittäisimme Kristuksen tuntemisen suloista tuoksua. Kristusta ei ole jaettu, eikä Kristusta voida jakaa, niin että jollain olisi Häneen suurempi oikeus tai jopa yksinoikeus. Miksi emme yhdessä rakastaisi Jeesusta ja kertoisi yhdessä Jumalan täydellisestä rakkaudesta koko maailmalle!
Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Jeesus Kristus on sama kaikille ja sama kaikkialla. Hän lähestyy meitä Sanassaan ja pyhissä sakramenteissaan. Moni aikamme ihminen on kokenut ihmeellisiä hetkiä kohdatessaan – sydämessään – Jeesuksen: ”Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi.
Kristikunnan pirstoutuminen ei johdu Jumalasta, vaan meistä ihmisistä. Omiin kykyihin, ihmisviisauteen ja omaan erikoisasemaan luottaminen ovat lukemattomat kerrat estäneet kristittyjä ja kristillisiä yhteisöjä kuulemasta Jumalan ääntä ja noudattamasta hänen kutsuaan. Silloin on ajauduttu tieltä tien pientareelle niin että penkat pölisevät ja tienviitat kolisevat. Kristitty elää totuudesta, mutta totuuden torveksi ei kenenkään parane heittäytyä. Nöyryys on tarpeen, mutta sitä ihminen lienee vain silloin, kun ei ole nöyryydestään itse tietoinen. Nöyrä ihminen voi nostaa katseensa kohti lähimmäistä.
Jumalan oman kansan historia osoittaa, että elämässä on aikoja, jolloin ihminen ja ihmisyhteisöt erityisesti joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen. Eri aikoina ja eri paikoissa on tehty upeita löytöjä, eikä niiltä ole onneksi vältytty omillaan seuduillamme. Meidän korkeuksillamme taidetaan painottaa yksinkertaisuutta: ”Yksinkertaisesti myös auta sanaas kuulemahan, tunnustamaan suuret työs, sinuun, Herra, uskomahan. Ken ei tunne haavojasi, ei hän ole seuraajasi.” (Virsi 202) Kristillisen kirkon, uskonelämän, jumalanpalveluksen ja kirkkovuoden keskus on Jeesus. Eikö se olekin yksinkertaista!
Arto Penttinen_web_Pielaveden seurakunta_Pielavesi
Arto Penttinen
Pielaveden seurakunnan kirkkoherra ja Iisalmen rovastikunnan lääninrovasti
Teksti on julkaistu myös 30.7.16 Iisalmen Sanomien Pietään Pyhhee -palstalla.

Jätä kommentti

*