Ruoho vihreämpää aidan takana?

Miksi me luulemme, että asiat ovat meitä paremmin tuolla naapurilla? Siksikö, että naapurin piha on paremmin hoidettu, ja kun hänellä on isompi talo ja kalliimpi auto? Siksikö, että naapurin perhe näyttää oikealle malliperheelle. Viime päivinä olemme lukeneet kuvauksia erään ihmisen elämän kulisseista, joiden keskelle kätkeytyikin karmaiseva todellisuus.

Ollakseen maailman onnellisin maa, on Suomessa silti paljon kärsimystä. Sellainen kärsimys tuntuu erityisen pahalta, mitä on tahallisesti aiheutettu lapsille ja nuorille. Pelkään, että herkälle kasvulle ja kehitykselle on tuotettu korjaamatonta vahinkoa. Kasvurauhaa on ainakin perin juurin häiritty. Lapset ja nuoret tarvitsevat lähelleen turvallisia aikuisia. Täydellisyyttä ei vaadita. Täydellisen ja kaikin puolin valmiin ihmisen lähellä lienee vaikea elää, mutta kukapa sellaisen ihmisen oikeasti tuntisi.

Kirkko elää paaston ajassa, on helppoa sanoa näin. Mutta mistä on kysymys, kun puhutaan kirkosta? Kirkko olemme me, jotka olemme siihen jäseniksi tulleet kasteen kautta. Kirkollisveroista puhutaan jäsenmaksuna, mutta todellisimman maksun jäsenyydestämme on kyllä Jeesus maksanut. Hän on maksanut sen mahdottomuuksiin kasvaneen rakkauden velkamme Jumalalle.  Me elämme seurakuntalaiselämäämme Jeesuksen tähden.

Meidän ongelmamme on yhä enemmän se, että uskonnon varjolla on tehty ja tehdään yhä paljon pahaa, ja että uskonnolla on suojeltu kaikenlaista pahaa. Tässä yhteydessä katseet kääntyvät helposti islamin suuntaan, mutta emme me kristityt ole syyttömiä mekään. Kun uskonto ja maallinen valta kiertyvät yhteen, syntyy ruumiita.

Miten uskoa sitten eletään todeksi? Ensiksikin on tehtävä ero uskon ja uskonnon välillä. Raamatun mukaan usko Jumalaan pelastaa ihmisen. Uskonto ei pelasta ketään. Edelleen Raamatun mukaan usko vaikuttaa rakkautena. Rakkauden kaksoiskäsky on oikeasti kolmoiskäsky: ihmisen tulee rakastaa Jumalaa, lähimmäistään ja itseään. Itsensä rakastaminen ei ole syntiä. Kyse ei ole itserakkaudesta, mikä on syntiä. Toisen tuomitseminen ei ole rakkautta, eikä voi nousta uskosta. Uskosta kun ei voi nousta mitään pahaa. Jos jotain pahaa on koettu, niin sitä ei voida uskolla selittää. Meillä on aarre saviastioissa. Me itse olemme eri tavoin rikkinäisiä saviastioita. Tätä rikkonaisuutta kaikki pahat teot ilmentävät. Ihminen ei aina tunne tekojaan tai niiden seurauksia. Siitä tämä Kärsimyksen sunnuntai muistuttaa. Jeesuksen aikalaiset eivät ymmärtäneet hänen olemustaan ja tehtäväänsä. Meidän aikamme onnellisten maassa ei tunnu antavan parempaa vastausta. Isä, anna anteeksi ylpeys, joka johtaa meidät uskomaan itseemme, eikä Jumalaan.

Arto Penttinen
Pielaveden seurakunnan kirkkoherra
Iisalmen rovastikunnan lääninrovasti

Jätä kommentti

*