Suru ja rukous

Menneellä viikolla suomalaiset saivat kokea kansallista surua Matti Nykäsen kuolinuutisen äärellä. Julkisuuden henkilön poismeno voi koskettaa sellaisiakin, jotka eivät ole tunteneet vainajaa henkilökohtaisesti.

Matti hankki elantonsa urheilu-uransa jälkeen hyödyntämällä sen aikana saamaansa julkisuutta. Kaupalliset tiedotusvälineet puolestaan hyödynsivät hänen elämäänsä, joka olikin täynnä dramaattisia käänteitä. Niinpä Matista tuli suomalaisille tuttu. Hänen kuulumisensa tiedettiin ja ne kiinnostivat.

Kun tuttu ihminen kuolee, me suremme ja haluamme muistella edesmennyttä. Tätä onkin tiedotusvälineiden avulla tehty viime päivinä runsaasti.

Kristillinen näkökulma kuolemaan on vähän toisenlainen. Toki suru ja muisteleminen ovat sopivia, mutta usko antaa niihin syvällisemmän ulottuvuuden.

Eräs ortodoksiveli sanoi kerran, että kun uskova kuolee, keitetään parhaat kahvit ja juhlitaan! Hänen kilvoittelunsa on päättynyt ja hän on päässyt Jumalan lasten lepoon ja rauhaan.

Pappina joutuu siunaustilaisuudessa joskus pohtimaan sitä, kuinka uskovaisena vainajaa voi pitää. Toisinaan tekisi mieli kehottaa saattoväkeä tuon ortodoksiveljen tavoin iloitsemaan siitä, että matkan vaivat ovat vaihtuneet perillepääsyn riemuun.

Koska pappi ei voi ryhtyä kenenkään uskon määrän mittaajaksi, on yleensä oltava pidättyvämpi. Sama pidättyneisyys on paikallaan myös silloin kun saateltavana on henkilö, jonka vaelluksesta on vaikeampi löytää selviä merkkejä erityisestä kristillisestä kilvoittelusta.

Niinpä on yleensä viisasta tyytyä rukoilemaan vainajan puolesta ja kehottamaan saattoväkeä kilvoittelemaan uskon tiellä.

Luterilaisessa ja ortodoksisessa siunaustoimituksessa todellakin rukoillaan vainajan puolesta. Eräs helluntailainen veli totesi kerran kokevansa sellaisen oudoksi. Koin nuorena itsekin samoin. Ajattelin, ettei vainajan osaan voi enää vaikuttaa, sillä uskonvalinnat on tehtävä elämän aikana.

Olen jo pitkään ajatellut toisin. Vainajan puolesta voidaan rukoilla, koska kristilliseen seurakuntaan kuuluvat sekä täällä elävät että rajan taakse siirtyneet. Jumala on sekä kuolleiden että elävien herra, sanotaan Raamatussakin.

Voimme siis rukoilla samalla lailla rajan kummallakin puolella olevien ihmisten puolesta. Usko yhdistää meidät toisiimme riippumatta siitä kummalla puolella rajaa olemme. Siksi rukous vainajan puolesta voi olla myös surussa lohduttava ja hoitava asia. Siinä jätämme sekä poisnukkuneen että itsemme saman armollisen Jumalan käsiin.

Lauri Jäntti, kirkkoherra, Lapinlahti

Kommentit

  • Ere

    Ei löydy raamatusta kuolleiden puolesta rukousta! Joten se on aivan turhaa ajanhukkaa ja valinta on tehtävä elämän aikana uskooko Jeesukseen vai ei vain Häneen uskovat pääsevät taivaaseen!

Jätä kommentti

*