Syyslomalla ja arki vain ajatuksissa

Tie nousee kiemurrellen aina vain ylemmäs ja ylemmäs, kohti päämäärää Gildetunturia pohjoisnorjassa. Tien reunat loistavat syksyn kirkkaita värejä ja oikealla jyrkänteen alla välkehtii meri melkein tyynenä. Silloin tällöin aurinko tulee esiin tunturin seinämän takaa, kuin kertoen mitä perillä odottaa. Autoradiosta kuuluu Norjan radion lähetystä, joten napsautan cd-soittimen päälle. Sattumaako, kun sieltä alkaa kuulua Johnny Cashin I Walk the Line, jota Pate Mustajärvi suomeksi tulkitsee nimellä Kaitatie. Tarkkaan huolella mun sydäntäin, avoimin silmin kuljen eteenpäin. Rakkauden kun katseessasi nään, vain kaita tie sun luokse vie. Tiellä on muitakin kulkijoita, ihmisiä monesta eri maasta, eri merkkisillä autoilla, eritehoisilla autoilla, on nelivetoja, rekkoja ja linja-autoja. Kaikki hyvässä sovussa kaidalla tiellä, sillä ainoalla joka vie perille. Kukaan ei kiirehdi toisen ohitse, ei tuupi hidastelijaa, eikä pyri ensimmäisenä perille, vaan tyytyy siihen että vuorollaan tunturin laen saavuttaa. Jos joku tarvitsee apua, häntä ei jätetä vaan auttajia löytyy. Toki joskus pienellä suoralla peilistä voi havaita jonkun hermon olevan koetuksella ja ehkä harkitsee ohittamista, mutta tyytyy kuitenkin pitämään paikkansa, tietäen että matka voi päättyä kesken. Välillä on tietyötä, odotetaan puolikin tuntia että tietyöntekijät voivat korjata tietä ilman häiriötä, sitten taas matka jatkuu. Hinausautokin tulee vastaan, kyydissään joku kesken matkan uupunut. Pate jatkaa lauluaan…. Tultua yön jos synkkyys vallan saa, kun kauan katsellut on maailmaa. Avullas nousen pystyn jatkamaan, taas kaita tie sun luokse vie…. Loppumatkassa vauhti hiipuu mutta perille päästiin, en tiedä minne katsoa, sillä joka suunnasta löytyy täyttymys, ympärillä laajat tunturit ruskaväreissä, porot laiduntavat tunturin juurella, toisaalla alhaalla meri kimaltelee kirkkauttaan. Toisten jatkaessa pysähtymättä, nousen autosta ja kävelen hieman kauemmaksi tieltä repun ja kameran kanssa. Istahdan kivelle, otan repusta leivän, puukon ja pienen voipaketin. Leikkaan leipää, voita päälle ja leipäpala suuhun. Unohdan puraista sillä vaivun ajatuksiini……
WEB_Kuva 2_Mauri Heiskanen_290915
Tätähän se seurakunnan arki oikeastaan on. Tavoite on yhteinen, kaitaa ja mutkaista tietä sekä jyrkkiä nousuja riittää ennen perille pääsyä. Vain yhdessä sinne on mahdollista päästä. Tarvitaan erilaisia ihmisiä, erilaisin koulutuksin erilaisiin työtehtäviin. Seurakunnan toiminnalliset työntekijät tarvitsevat yhtymän työntekijöitä avukseen päästäkseen esteettä kulkemaan tätä tietä. Esteen vastaan tultua se pyritään raivaamaan pois. Jos joku putoaa tieltä, toinen nostaa. Tietä korjataan kuten tietyömaalla tehtiin. Tieltä ulosajoja välillä sattuu, joskus rajujakin. Silloin tarvitaan vetoapua. Siis, tätähän sen arjen pitäisi olla, mutta onko se?
Syön voileivän loppuun ja huomaan vihdoin hoksanneeni yhden tärkeän asian. Olen todella LOMALLA, puhelin ei soi, virret eivät soi, kirkonkellot eivät soi, ei kuulu eikä näy ihmisten hirveä kiire. Mutta ennen kaikkea minua ei täältä tavoiteta työasioissa, olen ihan yksin ja nautin tästä rauhasta ja luonnon kauneudesta. Vain kaita tie sun luokse vie…kenen???
Mauri Heiskanen
seurakuntamestari
Ylä-Savon seurakuntayhtymä
Sonkajärven seurakunta
WEB_Kuva 3_Mauri Heiskanen_290915

Jätä kommentti

*