Toiselle punkille kiitos

Minun piti elää yli viisikymmentä vuotta ennen kuin löysin punkin ja toisenkin iholtani. Ensimmäisen pureman sain toukokuun puolivälissä. Iltapesulla levittelin suihkusaippuaa vartalolleni ja yhtäkkiä tunsin jotain kummaa pakarassani. Nykäisin tuon kumman pois, ja arvelin sitä punkiksi. Vaimo ei ollut tuolloin kotona, eikä koiralta tai kissalta auttanut kysyä. Seuraavana päivänä vaimo ei nähnyt jälkeäkään, mutta on tarkkaillut silloin tällöin. Yhdeksän päivän päästä löysin toisen punkin, ja kun vaimo irrotti sen jalastani, päätin hakeutua seuraavana aamuna päivystykseen. Soitin ja pääsin heti kahdeksan jälkeen naapurikunnan puolelle terveyskeskukseen, missä minua tutki kunnanvaltuuston puheenjohtaja, sairaanhoitaja. Pian hän haki viivottimen. Tuntui ettei viimeisimmästä puremasta ollut huolta, vaan siitä ensimmäisestä. Lääkärikin sitä tutki ja päätti määrätä pitkän ja todella tanakan antibioottikuurin.

Siinä sitten kun olin jo ottamassa lähtöaskeleita, muistin, että minua oli vaivannut paha ihottuma niskassa toista kuukautta. Mainitsin siitä hoitajalle ja hän koputti lääkärin oveen. Hän tutki niskaani ja arveli, että kyseessä voisi olla sellainen, josta luultavasti en olisi kuullutkaan koskaan. En ollut kuullut, mutta kun hän määräsi niskaan Bemetsonia, niin silloin kerroin, että vaimoni olisi tuosta reseptistä samaa mieltä hänen kanssaan. Lääkäri oli varovaisen myöntyväinen kun ajattelin ääneen, että voisiko tämmöinen ihottuma olla stressireaktio.

Olisinko siis ilman tuota toista punkkia mennyt päivystykseen? Luultavasti en. Niskan ihottuma tuntui virkapaidan alla ilkeältä, mutta en vain saanut varatuksi sen takia aikaa lääkärille. Nyt ihottuma näyttäisi häviävän ja punkkikuuri purevan. Jälkimmäistä toivon lämpimästi.

Omalla kohdalla nämä asiat ovat olleet kutsuja rukoukseen, siis kääntymiseen Jumalan puoleen, jolle uskon kaiken olevan mahdollista. Viime aikoina olen näissä asioissa ja jonkin verran muissakin tuntenut oman mahdottomuuteeni. Mutta siihenhän ihmisen ei pidä uskoa, siis omaan mahdottomuuteensa, vaan siihen, että Jumala tahtoo pelkkää hyvää sinulle ja minulle ja meille kaikille.

Aamuin illoin teen lenkkiä koiran kanssa. Usein huomaan kulkevani lenkillä rukouksen tietä. Nyt olen huomannut, että joskus on hyvä huokaista tuonne ylöspäin oman itsensäkin puolesta. Elämäni ei totisesti ole stressivapaa vyöhyke. Miksi kannan eilisen taakkoja kohti huomista? No kun olen ihminen, siksi.

Jumala meitä kutsuu nyt suojaan turvaisaan. Jumala meitä kutsuu ja kantaa voimallaan. Eikä vain nyt vaan kuolemammekin hetkellä.

Arto Penttinen
Pielaveden kirkkoherra ja
Iisalmen rovastikunnan lääninrovasti

Jätä kommentti

*