Hiihtämisen riemua tai tahmeutta

Valmiina paikoillanne… hep! Niin ampaisee ensimmäinen hiihtäjä matkaan nuorisoseuran talon pihasta, että lumi vain pöllähtää. Miehillä on edessään 17 kilometrin taival. Aurinko paistaa kylmän kirkkaasti, kuten yleensäkin helmikuun alussa. Puusukset on hyvin tervattu ja keli rapsakka. Ranteissa on metsätöissä hankittua voimaa ja kannustimena innokas nuori mieli. On siis olemassa kaikki edellytykset hyville tuloksille.
Isäni Ilmari Nousiainen osallistui vuosien 1935 – 1939 aikana kymmeniin hiihtokilpailuihin, joita Laukkalassa järjestivät Pielaveden Sampo ja Pohjois-Pielaveden Nuorisoseura (P.P.N.S.). Matkojen pituudet olivat 10, 15, 17 tai 20 kilometriä. Imppo hiihti aika paljon hopealusikoita. Kotona palkintolusikat eivät olleet vitriinissä vaan ihan arkikäytössä. Isämme kuoltua lusikat jaettiin tasapuolisesti kaikille kolmelle tytölle, ja nyt ne kuuluvat meidänkin arkeemme.
En tiedä, millaisia hiihtoasusteita käytettiin 1930-luvulla, sillä sen ajan kilpailuista minulla ei ole valokuvia käytettävissäni. Sen sijaan kemiläisen äitini hiihtomuodista on todisteena valokuvia 1940-luvun alusta. Äitini Laina ei tosin koskaan hiihtänyt kilpaa, taisi olla vain tyttöjen kesken sellaista sunnuntaihiihtelyä. Tässä Kemin Lautiosaaressa otetussa kuvassa Laina on ehkä 18-vuotias.
Laina KemissäKun minä olin lapsi, meillä oli ns. varpaalliset suksissa siteinä. Kemin-mummomme Hilja lähetti meille myöhemmin bambusauvoja sekä katkaistuja suksia, joissa oli ns. rotanloukkusiteet. Siteet ruuvattiin irti ja laitettiin meidän suksiin. Olipa ne hienot! Entiseen aikaan ostettiin vaatteisiin ja kenkiin kasvunvaraa. Niinpä minulle hankittiin lapsena monot, jotka ovat edelleen liian suuret!
Kansakouluun mentiin talvisin suksella. Kovalla pakkasella henki vain huurusi, kun Päivölän tytöt suksivat Niemisen poikki. Järven yli tehty latu lyhensi jonkin verran kahden kilometrin koulumatkaa. Alakoulun opettajana toiminut rouva Kirsti kulki samaa latua, hän kai sen ladun tekikin. Viikonloppuisin meillä sisaruksilla ja serkuksilla oli omia hiihtokisoja tai hiihtelimme muuten vain pellolle tehdyllä ladulla.
Kansakouluaikaan teimme hiihtoretkiä joittenkin oppilaitten koteihin, ainakin Mehtolassa käynti on jäänyt mieleeni. Meillä oli omat eväät mukana, talo tarjosi kuumaa mehua. Kerran hiihdimme Joutsenniemeen, ja sen koululaiset tulivat myöhemmin vastavierailulle meille Laukkalan koululle. Koulumme alapuolella oli järveen viettävä rinne, siinä oli hauska laskea mäkeä vieraiden kanssa. Jalka potkee, suksi notkee sujuilevi sukkelaan. .tämä Suksimiehen laulu tulee mieleeni tuosta vierailusta, ehkä me lauloimme sitä porukalla.
sukset ja rotanloukkusiteet 2
Minä en koskaan muistaakseni ole hiihtänyt kilpaa, pelkästään lykkinyt liikunnanopettajan perässä oppikoulun liikuntatunneilla, ja aina taisin olla häntäpään hiihtäjiä. Näimme liikunnanopettajamme hiihtojonossa vain takaapäin.
Omista lapsistani ei tullut innokkaita hiihtäjiä, vaikka heidät vietiin jo pieninä Hippo-hiihtoihin. Hupsista. No – nouse ylös ja jatka vain.. vielä vähän. Maali jo näkkyy.. Kolmevuotias yrittää parhaansa, vaikka hyvä jos pysyy pystyssä upouusilla suksillaan. Sijoituksella ei ole väliä, sillä jokainen osallistuja saa palkinnon. Voi sitä iloa! Pienen hiihtäjän naama loistaa kilpaa kevätauringon kanssa!
Nyt aikuisena suksilla sujuttelu on vapaaehtoista, ja siksi miellyttävämpää kuin oppikouluaikaan. Jotkut tuttavistani ovat oikein innostuneet hiihtämisestä, kun he ovat päässeet irti kouluaikaisesta vastenmielisyydestä lajia kohtaan.
Kirjoittaja on lähtöisin Pielavedeltä Laukkalasta. Hän työskentelee Saimaan ammattikorkeakoulussa suomen kielen ja viestinnän lehtorina ja opettaa liiketalouden yksikössä tulevia tradenomeja. Sirpan motto on, että asioilla on taipumus järjestyä.

Jätä kommentti

*