Oletko sinä noita-akka?

Meidän lähellä on iso mäki. Se on oikeastaan maankaatopaikka, mutta siitä on tullut aikaa myöten melkoinen lautailurinne talvella. Mäen rinteillä kasvaa alkukesästä merenä sinisiä lupiineja ja pitkin kesää päivänkakkaroita, saunakukkia ja muita kesän kukkia.
Päivänkakkaroita5
Olin eräänä päivänä keräämässä mäellä päivänkakkaroita. Näin vähän kauempana kaksi alle kymmenvuotiasta tyttöä, jotka seurasivat katseellaan minua ja liikkeitäni. Lopulta tytöt uskaltautuivat lähemmäs ja rohkeampi heistä kysyi minulta: Oletko sinä noita-akka? En, en minä ole. He rauhoittuvat, mutta jatkoivat kyselemistään.
Miksi sinulla sitten on nuo sakset? Kerroin leikkaavani niillä päivänkakkaroita.  Asutko sinä mökissä tuolla metsän reunassa? En asu, vaan ihan muualla. Sitten tytöt rupesivat puhelemaan, että kun talvella siitä mäeltä näkyy metsän reunassa jokin pieni talo. He ovat ajatelleet, että se on noita-akan mökki. He myös ihmettelivät, mihin se mökki on nyt kadonnut. Tytöt eivät olleet huomanneet, että kesällä koivujen lehvät peittävät näkyvyyden alas laaksoon, samoin sen mökin.
Keräsin päivänkakkarakimpun ja läksin kotiin. Tytöt menivät menojaan – heille oli selvinnyt monta pelottavaakin asiaa tällä reissulla.
Perhetuttujemme lapsenlapsi Satu lähti heidän kanssaan mökille saareen. Saaressa pikku tyttö halusi ehdottomasti olla yötä yksin upouudessa ukon tekemässä aitassa, vaikka mamma tarjoutui hänen kaverikseen.
Mamma saatteli seitsenvuotiaan nukkumaan ja kännykkä asetettiin tyynyn viereen, jos tytölle yöllä tulee ikävä isovanhempia tai alkaa pelottaa. Satua ohjeistettiin myös, että hän voisi tulla milloin tahansa yön aikana sisälle nukkumaan, matkaa oli kymmenisen metriä.
Iltakymmenen aikaan tuvassa soi puhelin. Aitasta soitettiin ja tiedusteltiin, voiko karhu särkeä nukkuma-aitan ja onko tässä metsässä karhuja. Kuultuaan, että karhuja ei ole lähimaillakaan Satu rauhoittui ja halusi jatkaa nukkumista yksinään, eikä hän edelleenkään halunnut mammaa tai pappaa luokseen. Aamulla aitasta kipitti tupaan topakka tyttö, joka oli saanut toteuttaa sen, mistä oli haaveillut.
Eräänä kesäkuun alun iltana minua pelotti, vaikka olin jo ihan aikuinen. Olin juuri saapunut Varsovaan opiskelijavaihtoon. Kaupunkiin saavuttuani ajoin taksilla pimeässä illassa minulle annettuun osoitteeseen. Perille päästyäni olin aika kauhuissani, tässäkö suuressa lukaalissa minun pitää asua kaksi kuukautta.
Keittiö tuntui kolkolta, jonkinmaalaiset ihmiset epäilyttäviltä eikä minunkaan huoneessani ollut kehumista. Rupesin purkamaan kassejani ja silittämään vaatteita, koska taloksi kai oli asetuttava.
Kun rupesin nukkumaan, lastasin oven eteen kaikki huoneen nojatuolit ja pöydät. Ajattelin, että kuulenpahan ainakin, kun joku on tulossa, koska ovessa ei ollut lukkoa. Olin onneksi niin väsynyt matkasta, että aamu tuli nopeasti sikeästi nukuttujen tuntien jälkeen. Yö oli mennyt siis hyvin eikä minulle ollut tapahtunut mitään.
Aamulla läksin tapaamaan paikallista yhteyshenkilöäni, jolta sain kuulla, että tuo asunto oli vain ensimmäistä yötäni varten ja pääsisin heti muuttamaan keskustassa olevaan kalustettuun yksiöön toisen suomalaisen nuoren naisen kanssa. Helpotti aika tavalla!
Loppu hyvin, kaikki hyvin: karhu ei syönyt pientä tyttöä eikä iso paha susi isoa tyttöä.
Kirjoittaja on lähtöisin Pielavedeltä Laukkalasta. Hän on työskennellyt Lappeenrannassa Saimaan ammattikorkeakoulussa suomen kielen ja viestinnän lehtorina. Sirpan motto on, että asioilla on taipumus järjestyä.

Jätä kommentti

*