Pieni polku metsän halki vie

Isä-Impolla oli kalapolku kotoa kivikanavan varteen, jossa hän säilytti venettään. Se polku olikin ahkerassa käytössä. Ensin pihasta pellon viertä metsän reunaan, seuraavaksi veräjän yli ja sitten mäntymetsää pitkin länteen kilometrin verran. Välillä oli pari soisempaa kosteaa kohtaa, muutoin polku kulki mäntykankailla ja kivikossa. Maasto nousi vähän ylenevästi ja sitten laskeutui kuusikkoon ja rantaa kohti. Tuon polun tunsivat myös meidän pienet jalkamme, sillä kipitimme sitä pitkin monta kertaa päivässä uimareissuille.
Rantapolku Sammonlahdessa
Nyt vuosikymmenten jälkeen olen etsinyt tuota polkua sekä Päivölästä että kanavalta käsin. Olen löytävinäni polun pään ja lähden sitä kulkemaan. Kohta huomaan joutuneeni  kuin viidakkoon, jossa kahlaan suuntavaisto hävinneenä. Tuossa metsässä muutama vuosi sitten toteutettu hakkuu on tehnyt tilasta avaran, ja vatukko valtaa kaiken alleen. Kuuset ja petäjät eivät ole enää maamerkkejä. Polku katoaa silloinkin, kun sitä ei käytetä jatkuvasti. Toisaalta sammal on hyvin haavoittuva ja tallautuu herkästi askelten alla uudeksi poluksi.
Meiltä naapurissa sijaitsevaan mummulaan oli nopein kulkureitti suoraan metsän läpi. Se oli enemmän kuin polku, koska se oli kai vanha tienpohja seurantalolta luoteeseen. Mummulasta meni myös pyykkitelamalle polku, joka yhtyi metsän takana minun kodistani tulevaan, rannalle vievään polkuun.
Minusta mummulan pihamaa oli kaunis, kun katselin sitä lapsen silmin. Pihamaa oli vihreä, luultavasti täynnä piharatamon lehtiä, ja siinä risteilivät kaidat polut navettaan ja liiterille ja aitoille. Vieläkin voin kuvitella näkeväni niillä poluilla jo edesmenneitten isovanhempieni jalanjäljet. Mitenkäs Aleksis Kivi kirjoittikaan, että talo ilman aitanpolulla astelevata emäntää on niin kuin pilvinen päivä..
Nykyisen kotiseutuni polut löysin oikeastaan sattumalta. Näin usein, miten ihmiset hävisivät polkua pitkin koirineen lähimetsään, ja läksin sitten kerran uteliaisuuttani tutkimaan, millaista siellä metsän sisällä oikein on. Mikä polkuverkosto sieltä löytyikään!
Nyt teemme Pertsan kanssa myös metsälenkkejä. Jompikumpi on ”johtaja” ja toinen seuraa. Kun olen perässä, on hauska nähdä, mitä reittejä edellä kulkeva valitsee, valinnan mahdollisuuksia kun on lukematon määrä. Polkuja pitkin on kiva kulkea; maasto on vaihtelevaa ja jalat iloitsevat joustavasta  maapohjasta – ja mieli iloitsee metsän äänistä ja tuoksuista.
Myös talvella nämä metsäpolut ovat koirankävelyttäjien ja lenkkeilijöiden suosiossa, ja sinne muokkautuu nopeasti polku lumisateen jälkeen. Samoin maastopyöräilijät ovat ottaneet polut käyttöönsä. Talvella poluilla näkee ajetun ns. läskikumeilla eli leveärenkaisilla talvipyörillä.  Kaikki me mahdumme samaan metsään ja samoille poluille!
Rantapolkua voi kävellä tai juosta oikeastaan muulloin paitsi liukkailla keleillä, koska se on paikoin kivikkoinen.  Polku etenee kilometrikaupalla Saimaata myötäillen. Kevätkesällä vesilintukaislikko on täynnä ääntä ja elämää kaulushaikaroista ja silkkiuikuista lokkeihin.
Lintujen on turvallista pesiä yhdyskunnassa, sillä tavoin sen jäsenet suojelevat toisiaan. Rantapolku tuoksuu tuomilta toukokuussa ja näyttää vehreältä koko kesän.  Lehtipuiden oksat muodostavat viehättäviä kaarisiltoja polun ylle ja kuljemme kuin kunniakujassa.
Uutta polkua on jännittävää lähteä kulkemaan, kun ei ole aavistustakaan, mihin se johtaa… Voi se olla pelottavaakin, jos olet ihan vieraassa ympäristössä.  Olin lapsi, kun olimme menossa Senja-tätini kanssa sydänkesän aikaan metsäpolkua pitkin Koivujärven Kortesaloon. Sinne ei ollut ainakaan Laukkalasta tietä, vaan vaelsimme metsien läpi kilometrikaupalla.
Siihen aikaan hevoset laidunsivat laumoina suurissa metsissä, ja minua ne hevoslaumat pelottivat, onneksi täti oli turvana. Perille päästiin ja kylässä oltiin yötä. Mieleen ei ole jäänyt, mentiinkö marjaan vai oliko meillä muuta asiaa.  Huomenissa lähdettiin talsimaan takaisin kotiin. Nyt polku tuntui jo vähän tutummalta –  ja kuten tiedettyä –  paluumatka sujuu aina nopeammin kuin menomatka.
Kirjoittaja on lähtöisin Pielavedeltä Laukkalasta. Hän on työskennellyt Lappeenrannassa Saimaan ammattikorkeakoulussa suomen kielen ja viestinnän lehtorina. Sirpan motto on, että asioilla on taipumus järjestyä.

Jätä kommentti

*