Punttisalit ovat paholaisen keksintö. Tai niin ainakin ajattelin vielä kymmenen vuotta sitten. Minä en vain käsittänyt, miksi pitäisi hikoilla sisätiloissa veivaamassa jotain laitteita paikallaan seisten, istuen, kyykkien, maaten. Maisema ei vaihdu, ilma ei vaihdu eikä vierustoverin naama vaihdu. Mielummin otin pyörän tai jalat alleni ja lähdin ulos raittiiseen ilmaan.

Sitten sain mahdollisuuden tehdä kuntosalitreeniä ohjatusti. Silloinen työnantaja kustansi meille yhden kevään circuit trainingin, kymmenen käyntikertaa. Lajia tuntemattomalle kerrottakoon, että circuitissa tehdään liikkeitä eri laitteilla n. minuutin verran, pieni siirtymätauko ja heti perään seuraava laite. Välillä käydään polkemassa kuntopyörää. Vastuksia vaihtamalla poljetaan ylämäkeen, tasaisella, raskaammin, nopeammin jne. Kun tämän kaiken suoritti työporukalla ja ammattilaisen piiskaamana, liikunta oli erittäin hikistä, haastavaa ja hauskaa.

Erään tällaisen tunnin jälkeen menimme taas pukuhuoneen kautta saunaan. Pieni hikoilu hikoilun päälle teki terää. Siirryin suihkuhuoneen puolelle ja aloitin peseytymisen kun työkaverini Simo (nimi muutettu) tokaisi, että hän unohti suihkusaippuan kotiin. Ennen kuin ehdin tarjota omaani, hän nappasi hyllyllä olevan pullon ja turautti saippuaa kämmenelle. Samalla saunan ovi avautui ja joku tuli suihkuhuoneen puolelle. Tuo joku sanoi: Se on mun saippua.

Tulokas oli sen näköinen, että oli syntynyt salilla. Enkä nyt tarkoita synnytyssalia. Kaveri oli nuoresta iästään huolimatta ehtinyt nostella jo varmaan yhden laivatelakallisen verran metallia ja vaikutti aika ärtyneelle. Simo pahoitteli sattunutta, antoi suihkusaippuan takaisin ja selitti luulleensa sen jääneen joltain. Bodari tyytyi tarinaan eikä kiinnittänyt meihin enää huomiota vaan paineli suihkuun. Minä ja Simo painelimme pukuhuoneen puolelle.

Siinä me sitten kuivateltiin ja hihiteltiin sattumalle. Olipas se lähellä. Istuimme pukukaappien edessä olevalla pitkällä penkillä, kun tuo lihaskimppu ilmestyi ovelle ja katsoi hetken ympärilleen. Sitten hän huomasi minua ja ilme synkkeni. Kaveri osoitti minua sormella ja sanoi: Se on muuten mun pyyhe.

Äsken liikunnan ja saunomisen punakka meikäläinen taisi valahtaa valkoiseksi sillä sekunnilla. Katsoin hämmentyneenä vyötärölleni kietomaa pyyhettä ja tarkemmin tarkasteltuna huomasin, että se oli vaaleansininen. Minun vaaleanharmaa pyyhe oli edelleen suihkuhuoneen puolella seinäkoukussa.

Silmissäni ei pyörähtänyt elämänfilmi vaan luontodokumentti erämiehestä, joka kohtaa metsässä karhun. Nuo ohjeet olivat nyt tarpeen. Älä käännä selkää, älä juokse äläkä pakene. Ei vaaraa pakenemisesta. Ainoa ulospääsytie pukuhuoneesta kulki tuon järkäleen vierestä, joten olin umpikujassa. Enkä ollut ihan varma auttaisiko, jos leikkisin kuollutta. Oli siis aika avata suu, ennen kuin tuo ärsytetty uros tukkisi turpani lopullisesti.

Kerroin hänelle totuuden: olen värisokea. Tästä syystä en aina erota lähekkäisiä värisävyjä toisistaan. Pyyhkeet olivat todella samanlaiset ja yksiväriset, mutta minulle ne näyttivät vielä samanvärisiltä. Pahoittelin tapahtunutta ja pyysin, että kaveri käyttäisi minun pyyhettä. Se oli puhdas, joten tämä tahaton pyyhkeiden vaihto voitaisiin kuitata puolin ja toisin.

Koska tämä tarina on tosi, se ei pääty nyrkkitappeluun eikä Daavid vrs. Goljat –tyyppiseen loppuratkaisuun. Sain bodarin vakuutettua, että kaikki tapahtui bona fide ilman kettuilun häivää. Käytimme toistemme pyyhkeitä, vaihdoimme ne takaisin ja sanoimme erotessa vaivautuneet heipat. Kun seuraavalla kerralla tulin salille pidin huolta, että minulla oli matkassa kuviollinen ja riemunkirjava pyyhe.