Hei, olen Jampe. Olen jäätelöaddikti.

Kyllä, myönnetään. Olen jäätelöaddikti. Syön jäätelöä kesähelteellä, syksyn sateilla, talvipakkasessa ja keväthankiaisilla. Syön jäätelöä ennen ruokaa, ruuan jälkeen ja joskus ruuan sijaan. Minulle kelpaa tötteröt, puikot, boksit, kakut, jälkiruuat what ever. Jos jäätelö olisi keksitty vasta tällä vuosisadalla, olisin syvällä lirissä.

Kuvitellaanpa skenaario, että joku hämärämies Etelä-Amerikassa keksii viidakkolaboratoriossa uuden nautintoaineen. Tätä salaperäistä, kylmää herkkua salakuljetetaan ympäri maailmaa. Ensin se leviää Pohjois-Amerikkaan, josta vaihto-oppilaat tuovat sen Eurooppaan. Keski-Euroopassa matkustavat ja reilaavat suomalaiset saavat kosketuksen jäätelöön Amsterdamin syntisissä jäätelöbaareissa. Pian joku päättää salakuljettaa sitä Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen. Oulu ja Pohjois-Suomi ovat koukussa.

Kun jäätelö viimein saavuttaa Kuopion, on siitä hälisty iltapäivälehtien lööpeissä jo kuukausia. Ensimmäiset suupalat nautitaan tietenkin torin liepeillä, kongeissa ja yksityisasunnoissa. Sitten kuvaan astun minä. Baari-illan jälkeen notkun nakkikioskilla, kun joku tulee tarjoamaan vaniljatuuttia. Ilmaiseksi, ihan vain kokeeksi. Mikäpäs siinä, ajattelen ja lipaisen tötteröä. Ja sitten se onkin menoa.

Hankin oman jäätelödiilerin, joka tuo minulle viikkoannoksen jäätelöautolla. Kun tämä ei riitä, tilaan lisää netin kautta. Yhä syvenevässä kierteessä poliisi ja tulliviranomaiset löytävät ovelleni ja I’m busted. Koska olen ensikertalainen, enkä ole myynyt jäätelöä eteenpäin (En varmasti! Kaiken syön itse), saan ehdonalaista ja passituksen AJS-ryhmään (Anonyymit Jäätelön Syöjät). Ja vaikka tämä tarina päättyykin onnellisesti ja pääsen irti jäätelöstä, tiedän olevani aina addikti.

No niin, jokohan tuo lakritsajäätelöboksi olisi pehmentynyt tarpeeksi tätä juttua kirjoittaessani. On aika ottaa lusikka kauniiseen käteen.

Jätä kommentti

*