Ismo ja minä

Eilinen Kuopion Viinijuhlilla koettu Ismo Alangon keikka oli upea, tunnin kestänyt nostalgiaryöppy. Se sai allekirjoittaneen muistelemaan pitkää suhdettani Ismoon. Kaikki alkoi melkein neljäkymmentä vuotta sitten…..

******************************************************************

Ei se minuun heti kolahtanut 80-luvun alussa. Hassisen kone nimittäin. Olihan niillä pari biisiä, jotka olivat aivan mukiinmeneviä kuten ”Rappiolla” ja ”Kulkurin iltakalja”, mutta muuten debyyttialbumi ”Täältä tullaan Venäjä” (1980) meni minulta aivan ohi. Joidenkin kappaleiden sanoitukset eivät auenneet ollenkaan. Muoviruusuja omenapuissa, plastisia lauseita lasten suissa… Mitä helvettiä? Kyllä Eppu Normaalin diggaaminen oli paljon helpompaa.

Ismo Alanko Teho-osasto Kuopiorock 2010

Kaikki muuttui 1981, kun Hassisen kone julkaisi ”Rumat sävelet”. Äkkiä sanoitukset aukesivat teini-ikäiselle kollille ja samaistuin tarinoihin täysillä. Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä, talon jota kodiksi kutsutaan… Aikuisuus kolkutti muutaman vuoden päässä ja edessä oli todellakin tyhjä tie, tuntematon tulevaisuus. Minä nielen paskaa, jota ulostavat tuhannet peräaukot. Jotta jaksan suoltaa paskaa, jota sinäkin kakistelematta haudot… Siltähän ne aikuisten puheet kuulostivat, kun itse tiesi kaikesta kaiken.

Kolmas albumi ”Harsoinen teräs” (1982) muutti tarinat mystisemmäksi. Harrastin tuohon aikaan aktiivisesti kaitafilmielokuvien tekoa. Levyllä oli kappale, joka synnytti päässäni kuvia ja niinpä tein kavereiden kanssa animaatioelokuvan ”Levottomat jalat”, joka seurasi sanatarkasti kappaleen lyriikkaa. Lieneekö ensimmäisiä suomalaisia musiikkivideoita, tiedä häntä. Pitää joskus muuntaa raina digitaaliseen muotoon ja ladata youtubeen arvioitavaksi.

Samaisena vuonna bändi tuli keikalle Suonenjoen kaarihallille. Sinne oli tietenkin pakko päästä. Teinipojalle sattui kuitenkin hassusti reissulle varattujen juomien kanssa. Pääsin kaarihallin sisälle, istahdin seinustan puupenkille ja hups, nukahdin siihen. Kesken illan heräsin omituiseen tunteeseen. Avasin silmät ja näin, miten pilkkopimeän hallin lavalla valokeilassa seisoi yksinäinen hahmo. Taustalla soi Harsoisen teräksen taianomainen ksylofonikuvio ja mikrofonitelineeseen nojaava, hikeä valuva Alanko lauloi: Kai puu on paljon kokenut ja nähnyt elämää. Mutta tässä tulee se jonka varjoon kaikki jää, Harsoinen teräs… Sammuin uudestaan, joten tuo oli kaikki, mitä näin Hassisen koneesta livenä.

Sitten Hassisen kone hajosi. Pian eetteriin ilmestyi uusi bändi, jonka laulajalla oli tuttu ääni. Ismo oli perustanut Sielun veljet. Esikoisalbumin biisit potkivat minut henkisesti pois Alangon fanikerhosta. En vain tajunnut, mitä ihmettä niissä laulettiin. Musiikki oli rujoa ja yksinkertaista, kappaleiden sanat täyttä hebreaa: Kinkkubingo, kinkkubingo, Emil, Emil Zatobek, Emil, videohölkkä…

Sielun Veljet Puikkari 2011

Käsittämätöntä lyriikkaa. Karjalan kunnailla kukkii puu. Onko se kaktus vai joku muu?… Kapinoin sanoitusten näennäistä typeryyttä vastaan. Ei Karjalassa kasva kaktuksia! Ei kaktus ole puu!

Mutta jälleen aika teki tehtävänsä. Vuonna 1985 ajoin työkseni kylmäautoa kun kuulin radiosta kappaleen, joka koukutti heti ensi kuulemalta. Se oli Sielun veljien ”Peltirumpu”. Kävin kesken työpäivän Varkauden Musiikki Fazerissa ja ostin ”L’amourhan” c-kasettina. Sinä kesänä en muuta kuunnellutkaan. ”Tiskirätti”, ”On mulla unelma” ja kumppanit soivat taukoamatta ajomatkoillani Savossa. Olin taas Ismo Alanko –fani.

Seuraavan vuoden ”Kuka teki huorin” –LP iski vielä hermoon, mutta sitä seuraava ”Suomi – Finland” oli taas semmoista materiaalia, että jätin kiekon pölyttymään levyhyllyyn. Siekkarit jäi telakalle vuonna 1992.

Vuonna 2000 Hassisen kone teki juhannuskeikan Joensuussa. Kaverit pyysivät minuakin mukaan, mutta perhesyyt estivät reissun. Vietin rauhallista koti-iltaa, kun puhelin soi. Vastasin, mutta langan päässä ei kuulunutkaan ihmisääni, vaan hiljaista kohinaa ja Harsoisen teräksen ksylofoniriffi. Kaverit soittivat Joensuusta ja antoivat minun kuunnella hetken meneillään olevaa Hassisen koneen keikkaa. En oikein tiennyt, käännettiinkö puukkoa haavassa vai halusivatko jätkät vain jakaa kokemuksen kanssani. Sillä hetkellä olin henkisesti Joensuussa.

Ismo Alanko Kuopion Viinijuhlat 2018

Kesällä 2010 päätimme vaimon kanssa lähteä Kuopiorockiin. Rockin pääesiintyjinä olivat mm. PMMP ja Baseballs. Ismo Alanko ja teho-osasto esiintyi jo perjantai iltapäivällä, joten sinne siis.

Keikka oli loistava ja herätti uuden innostuksen Alangon musiikkiin. Ismo heilui lavalla käärmemäisin elkein ja esitti kappaleita soolouraltaan ja myös muutaman vanhemman kappaleen. Muistan ihmetelleeni, miten viisikymppinen äijä voi olla noin timmissä kunnossa! Kunnioitettavaa.

Sielun veljet heräsi henkiin seuraavana vuonna ja esiintyi, yllätys yllätys, Ilosaarirockissa. Ja yllätys yllätys, en ollut paikalla. Mutta onneksi bändi lähti kiertueelle ja saapui myös Kuopioon 3.12.2011. Paikka oli Puikkari ja tupa täynnä kuten pitääkin. Menimme vaimon kanssa yläparvelle, koska lavan eteen oli mahdotonta päästä. Sali pimeni, keikka alkoi.

Se oli menoa. ”Peltirumpu”, ”Tiskirätti”, ”Aina nälkä” sai yleisön villiin tanssiin. Kun vuoroon tuli tuo käsittämätön ”Emil Zatopek”, jotain tapahtui. Kappaleen rujo, jankkaava riffi sai meidät hyppimään paikoillaan. Valonheittimien leirinuotiomaisessa valossa  shamaanimme Alanko hoki mantraansa ja huomasin toistavani maanisesti mukana: Emil, Emil Zatopek, Emil, Emil Zatopek, Emil… Se oli lähes uskonnollinen hetki. Seuraavaksi ”Säkenöivä voima” vaivutti meidät transsinomaiseen tilaan. Tilaan, johon nykyajan ihmisellä ei ole avainta mennä. Avaimena toimi suuri heimopäällikkö Ismo Alanko, joka vakuutti meille: Kaikki tahtoo elää, säkenöivästä voimasta, säkenöivästä voimasta, säkenöivästä voimasta. Kaikki tahtoo elää, säkenöivästä voimasta…

Jätä kommentti

*