Kaatolupa

Väinölänniemellä kaadettiin viime syksynä vanhoja puita. Kaiken kaikkiaan yli 90 vaarallista tai huonokuntoista hopeapajua, pihlajaa ja metsälehmusta sai sahasta. Surullista mutta tarpeellista. Kaatoluvista kiisteltiin melkein pari vuotta ja niistä valitettiin aina hallinto-oikeuteen asti. Vetkuttelu aiheutti vaaratilanteen, kun heinäkuun lopulla neljä kaatolistalla ollutta hopeapajua rojahti ennen aikojaan kevyen liikenteen väylälle. Samalla paikalla oli edellisenä viikonloppuna Kuopiorock -massatapahtuma. Jos puut olisivat päättäneet kaatua silloin, alle olisi voinut jäädä muutama onneton juhlija.

Mietiskelin, että miksi noita kaatolupia myönnetään vain luontokappaleita kuten susia, hirviä, karhuja ja puita varten. Mikä estää kaatamasta myös ihmisiä? Eikö olisi hienoa, jos voisi itse päättää, miten ja milloin päättää päivänsä? Kun mittarissa on jo lähempänä vuosisata ja lääkäri antaa sairauden takia viimeisen aamukamman, voi hakea itselleen kaatoluvan kaupungilta ja sitten vain odotella vastausta. Ehkä vaimo ja lapset tekisivät asiasta valituksen mutta uskon, että lopputulos olisi kohdallani sama kuin Vänärin hopeapajuilla: Latvasta laho ja huonokuntoinen. Kaadetaan, koska on muuttunut ympäristölleen haitalliseksi.

Viimeinen päivä voisi mennä näin. Ensin mennään koko porukalla syömään ja turisemaan. Sunnuntai sopii hyvin. Lounaan jälkeen hyvästelen lapset, lastenlapset, lastenlastenlapset, lastenlastenlastenlapset ja muut sukulaiset. Sitten lähden vaimon kanssa roadtripille. Ostamme pullon väkevää juomasekoitusta ja menemme Suonenjoelle vesitornin juurelle, jossa lapsuuden toverit jo odottavat. Siinä sitten tissuttelemme pullon kolmeen pekkaan (vaimolle ei maistu) ja muistelemme nuoruusvuosia. Täältä matka jatkuu vaimon kanssa Kuopioon Puikkariin.

Puikkarissa esiintyy coverbändi (luultavasti japanilainen), joka soittaa Hanoi Rocksia. Koska olen jo seniili, en erottaisi halpaa kopiota aidosta. Voi sitä nostalgian määrää! Yleisö huutaa ja kirkuu kuin kasarilla ja bändin solisti heittää faneille sifonkihuiveja. Nähdä ”Hanoi Rocks” vielä livenä ennen ehtoota olisi jotain, mitä sitten muistella koko lopun elämän. Tässä tapauksessa lopun päivän ajan.

Keikan jälkeen on vuorossa viimeinen ehtoollinen. Snelmanninpuistoon on rakennettu täydellinen kopio jo vuosituhannen alussa puretusta Snellun grillistä. Sitä sun tätä kaikilla mausteilla maistuu paremmalle kuin koskaan. Ehkä lopun läheisyys terästäisi aisteja ja saisi kaiken näyttämään, kuulostamaan, maistumaan ja tuoksumaan paremmalle. Ehkä kaikesta saa enemmän irti kun tietää, että se on nyt tässä. Tämä hetki ei toistu.

Grilliltä autonkuljettaja vie meidät kotiin. Kotiovella hyvästelen vaimon. Muistelemme vielä haikeudella hauskoja hetkiä elämän varrella, kunnes paikalle kurvaa toinen auto. Autosta nousee kunnan virallinen eutanasiavastaava punaisessa lakissa ja oranssissa metsästysliivissä, hirvikivääri olalla. Sanoo minulle, että nyt olisi sitten aika. Vielä jäähyväissuukko ja heipat vaimolle, sitten odottavaan autoon.

Auto ajelee pitkin Väinölänniemen rantatietä, c-kasettisoittimesta tulvii kasarisoundeja. Jopa Bocart Companyn Prinsess saattaisi tuona hetkenä raottaa nostalgisen seniorin kyynelkanavat. Pysäköimme Peräniemen kasinolle ja eutanasiavastaava ehdottaa kävelyä Vänärin kärkeen. Metsäpolku on pimeä ja ilta hieman viileä, tunnelma mukavan hiljainen ja rauhallinen. Niemen kärjessä pysähdyn, katselen upeaa näkymää Kallavedelle ja hengitän vielä kerran raikasta järvi-ilmaa, ennen kuin laukaus kajahtaa.

Jätä kommentti

*