Kateellisen panettelua

Kateus on suomalainen luonnonvara. On laskettu, että jos kaikki kansallinen kateus valjastettaisiin sähköksi, Suomi voisi luopua ydinvoimasta. Mikäs sen herkullisempaa kun saada naapuri kateelliseksi. Se voi olla ihanampaa kuin huono seksi. Ja kolikon kääntöpuolella mikään ei voi syödä miestä enemmän kuin kateus. Se saat….tamaton naapuri, joka on jälleen kerran taikonut jostain uuden tila-auton takapihalleen.

Siksi ihmettelenkin nykyajan tv-tarjontaa. On rikkaita ja kauniita ihmisiä, joiden suurin tragedia on pieleen mennyt suihkurusketus. On työtä vieroksuvia valokuvamallimaisia turhakkeita, jotka heiluttelevat lakanoita häpeilemättä. On Hottentottiksia, jotka kehuvat olevansa parempia kuin muut ja nirsoilevat parinvalinnassa. Tavallinen kotiäiti kiristelee kotona hampaitaan ja katsoo kadehtien Parasiittihotellin parittelua samalla, kun ukon paita siliää silitysraudan alla.

Ja sitten tämä konsepti, jossa kulahtanut keski-ikäinen seisotetaan lasikaappiin keskelle vilkkainta kävelykatua ja ohikulkijoilla arvuutellaan, paljonko tuon nelikymppisen ikä on. Viisikymmentä? Ai kuusikymmentä! Tämän jälkeen murskaava uutinen kerrotaan näyttelykappaleelle ja aloitetaan armoton tuunaus. Tavis viedään stailistille, kampaamoon, meikattavaksi ja puunattavaksi. Lopputuloksena on aivan eri ihminen ja ikäarvioista ropisee pois kymmeniä vuosia. Ihanaa. Katsoja voi samaistua onnelliseen lopputulokseen ja lähteä hyvillä mielin jääkaapille hakemaan lisää syötävää.

Kaiken happy endingin jälkeen alkaa mieleen kuitenkin hiipiä kateus. Mikäs helvetti tuo äijä tai akka oli ansaitakseen uuden tilaisuuden elämässään? Miksi juuri hänelle kustannettiin tuhansien eurojen ulkonäköremppa? Miksen se voinut olla minä? Niinpä katsoja seisahtaa peilin eteen, mittailee makkaroitaan ja vaipuu synkkyyteen. Mikään tuossa kuvajaisessa ei näytä enää hyvälle. Pitäisi olla hoikempi, nuorempi, laihempi, rypyttömämpi, kevyempi ja kauniimpi. Mutta kun ei. Kaikki on päin helvettiä.

Meillä taviksilla ei vain ole mahdollisuutta jäädä vuodeksi pois töistä Jutan treenattavaksi. Meillä ei ole varaa ottaa Botoxia poskiin ja vaihtaa vaatekaapin sisältö trendikledjuihin. Siispä kärvistelemme todellisuudessa ja seuraamme tv-ruudun ihmisiä, joille kustannetaan kaikki. Emme saa helpotusta arkielämästä, eikä tositv tuo lohtua. Päinvastoin. Kateus kasvaa ja kasaantuu, tukahduttaa meidät alleen.

Tähän täytyy tulla muutos. Henkisen ilmastonmuutos. Jonkun täytyy tehdä ohjelmaformaatti, joka pelastaa meidät lamaantumiselta. Valitaan kerrankin tv-ohjelmaan joku oikea menestyjä. Otetaan nuorekas, rikas mies, jolla on unelma-ammatti, ihana perhe, omakotitalo, kesämökki ja saari Saimaalla. Semmoinen jokaisen suomalaisen päiväuni. Asetetaan tämä voittajatyyppi lasikaappiin Mannerheimintielle ja annetaan ohikulkijoiden suitsuttaa kaverin ulkonäköä, seksikkyyttä ja karismaa. Kun päivä on ohi, lasikaapin seinät saa pestä katsojien kuolasta. Sitten alkaa vuoden kestävä hurja muodonmuutos.

Aluksi mieheltä viedään unelma-ammatti, ihana perhe, omakotitalo, kesämökki ja se saari Saimaalla. Hänet majoitetaan puolen tähden hostelliin yhteiskuntamme vähäosaisimpien joukkoon. Kerran viikossa näytetään, miten kaveri jonottaa punaisen ristin leipäjonossa ja hörppii lämpimikseen Ruskaa pakkasessa. Puolen vuoden jälkeen häntä haastatellaan ja kysellään, miten menee. Mies on hämillään, hieman allapäin mutta kuitenkin hienoisen nousuhumalan kannattelema. Raha on vähissä, ystävät kaikonneet ja työpaikka vain etäinen muisto. Kun vuosi umpeutuu, studion sohvalla istuu resuinen, kuselle haiseva pultsari, joka yrittää muistella miten kaikki on mennyt. Päin persettä, kuten hän viimein asian kiteyttää.

Mikä piristysruiske tämä olisi meille suomalaisille! Hyväosainen huippujohtaja on vajonnut alemmas kuin me, Meillä on sentään työtä, perhe, vuokrakolmio ja kerran vuodessa viikko vuokramökillä. Kerrankin näytetään, että jollain toisella menee huonommin. Että on joku, jota ei tarvitse kadehtia. Ja niin se oma harmaa arki näyttäytyykin äkisti kaikissa sateenkaaren väreissä ja saa meidät huokaisemaan, että kyllä elämä on sentään ihanaa.

 

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Viime päivinä olen miettinyt kansan, jopa kansakuntien kahtiajakautuneisuutta. Toisessa ääripäässä ovat ne, jotka oppineet tyytymään vähään. Toisessa ääripäässä ovat taas ne, jotka ovat pyrkimässä alati parempiin olosuhteisiin. Lisää kaikkea, luksusta, enemmän rahaa, paremmat autot ja asunnot. On sinällään mielenkiintoista, ettei yhteiskunta arvosta ensin mainittua ryhmää – kasvua ei synny jos nyhjätään tyhjästä. Ollaan kateellisia, leikataan eläkkeistä ja etuisuuksista, jolla ehkä lopulta varmistetaan se, ettei vain tyytyväisyys pääse kasvamaan vähään tyytyjien joukossa liian suureksi.

    • Jampe

      Olen kateellinen sun kommentille Jari. En osaa tuohon oikein mitään kommentoida. Vaikenen vihreänä kateudesta ja jään miettimään, miten voisin pistää paremmaksi.

Jätä kommentti

*