Kiihkeä kiekkokauden avaus 1970-luvulla

Jääkiekko oli varsin erilainen laji neljäkymmentä vuotta sitten. Asuimme Suonenjoella ja pelit pelattiin ulkojäällä, kuten siihen aikaan oli tapana. Jäähalleja oli koko maassa 21 kappaletta, kun niitä on nykyään 240. Antaa vähän perspektiiviä olosuhteisiin.

Kävimme isän kanssa talvisin katsomassa SuKiKan (Suonenjoen Kiekko-Karhujen) pelejä. Olin ala-asteikäinen ja muistan, että matsit naapurikunta Rautalammen RautUa vastaan olivat jonkin sortin talviklassikoita. Peli pelattiin säiden armoilla ja usein sekä sää että yleisö oli armoton.

Ulkojääpelissä oli oma eksotiikkansa. Jos lunta satoi runsaasti, pidettiin erien välillä ja jopa erien aikana lumenkolaustauko. Jään pinnalle satanut kevyt lumi teki makean efektin, kun kiekko laukaistiin jäätä pitkin. Kiekkoa itsessään ei näkynyt vaan ainoastaan sen vana, joka nostatti lumen ilmaan. Kuin sukellusveneen aiheuttamat aallot valtameren pinnalla. Lumisade ei ollut pahin este, vaan välillä pakkanen ja viima yltyivät kireäksi. Varsinaista pakkasrajaa pelaamiselle ei ollut. Vaihtopenkit olivat myös lumisateen ja pakkasen armoilla. Pelaajilla oli pipot kypärän alla ja kaulahuivit kaulassa ja vaihtopenkillä istuvat kaverit yrittivät pitää itseään lämpimänä parhaansa mukaan. Tämä taisi olla kohtuullisen helppoa, koska aina ei pelaajia riittänyt edes kolmeen ketjuun. Huilitauot olivat todella lyhyitä. Eipähän ehtinyt jäätyä hiki puseroon.

Pelin seuraaminen oli jännittävää jo siitä syystä, että varsinaisia katsomoja ei ollut, vaan katsojat seisoivat kiinni kaukalon reunassa ja läheltä piti –tilanteita tuli joka matsissa. Isä neuvoi, että jos kiekko tulee kohti tai pelaajat taklaavat laitaa vasten, minun piti sukeltaa laidan taakse suojaan. Hyvin pysyi katse pelissä! Kun vaara sitten osui kohdalle, kyykistyin suojaan ja kuuntelin, miten kaukalon puulaita paukkui ja natisi iskun ja taklauksen voimasta. Kumma kyllä en muista, että koskaan olisi sattunut mitään vakavampaa, vaikka kiekko lensi herkästi laidan yli suojattomaan ihmisjoukkoon. Ehkä pelaajat varoivat kohottamasta laidan yli, en tiedä. Nykyaikana paikalle rientäisi poliisi ja keskeyttäisi turvallisuussyistä koko pelin.

Maalien takana oli maalituomarit jotka näyttivät, tuliko häkki vai ei. Tämä tehtiin silloisella teknologialla niin, että taskulamppuun laitettiin maalin merkiksi vihreä kalvo ja muuten punainen kalvo. Kun kotijoukkueen maalipaikan jälkeen syttyi vihreä valo, yleisö hurrasi villisti ja punaisen valon syttyessä osansa haukuista sai myös ”puusilmäinen maalituomari”. Jos kotijoukkue oli viimeisessä erässä maalin häviöllä, erästä tuli huippupitkä. Aina, kun tuomarin silmä vältti, ajanottaja pysäytti kellon usean sekunnin ajaksi, vaikka peli oli menossa. Kun vierasjoukkue protestoi huutamalla: ”Tuomari aika, aika!!”, ajanottaja laittoi kellon päälle ennen kuin tuomari huomasi vilpin. Tuomarit tekivät työtään harrastepohjalta eikä heillä ollut pelaajataustaa. Erotuomarikoulutusta ei tällä tasolla tarvittu.

Jos pelaajille ei ehtinyt tulla kylmä niin katsojia palelsi sitäkin enemmän. Karvahattu päässä, kintaat kädessä, talvihaalarit ja huopatossut eivät lämmittäneet jos seisoi paikallaan. Välillä piti juosta kaukaloa ympäri ja hyppiä paikallaan. Miehillä oli taskumatti, josta he ottivat siivuja lämpimikseen. Viimeiseen erään tultaessa lämmike teki tehtävänsä ja katsojien huutelu joukkueille koveni. Jos oma joukkue oli häviöllä, haukuttiin pelaajat kovasanaisesti. Jos taas oltiin johdossa, vierasjoukkuetta pilkattiin surutta. Elävästi jäi mieleen, miten eräässä pelissä isä ja hänen kaverinsa Pena huutelivat ja psyykkasivat Kuopiosta tullutta vierasjoukkuetta vaihtoaition vieressä. Aikansa pottuilua kuunneltuaan yksi vierasjoukkueen pelaajista nousi vaihtoaitiossa seisomaan, katsoi isääni tuimasti ja murahti: Voe teitä mualaisia!!

Lähteenä tarinalle toimi oma muisti ja SuKiKan loistava Suonenjoen Kiekko-Karhujen Historiaa –nettisivu.

Jätä kommentti

*