Kiitäjäsesonki ovella

Nyt on kiitäjäsesonki ovella. Menkääpä keskiyöllä kukkivien sireenipuskien luokse. Pian alkaa tapahtua kummia. Sireeninkukalle ilmestyy pienen kolibrilinnun kokoinen hyönteinen, jonka siivet pitävät surisevaa ääntä. Olento ei laskeudu kukalle, vaan työntää pitkän imukärsän kukan sisään ja imee mettä lennosta. Tämä hyönteinen on kiitäjä.

horsmakiitäjä

Horsmakiitäjä

Kiitäjä on isokokoinen perhonen. Sillä on paksu, virtaviivainen ruumis ja suipohkot siivet. Eri kiitäjälajeja on tavattu Suomessa 18, maailmalla 1200. Jälleen kerran pohjoinen sijainti tekee meistä hieman lajiköyhempiä mutta ei anneta sen haitata. Kyllä näissä muutamissa lajeissa on tarpeeksi näkemistä ja kokemista.

Matarakiitäjä

Matarakiitäjä

Kokemukseni kiitäjistä on jo kolmenkymmenen vuoden takaa. Tuosta on ajat muuttuneet. Luin artikkelin jossa kerrottiin, että Suomen päiväperhoset ovat kymmenessä vuodessa levittäytyneet keskimäärin 60 kilometriä pohjoisemmaksi. Syy on ilmeinen: ilmastonmuuton. Ja mitä päiväperhoset edellä, sitä yöperhoset perässä. Eli uudet lajit levittäytyvät tänne peräpohjolaan.

Kiitäjät lentävät pääasiassa hämärä- ja yöaikaan. Päivällä perhonen lepää suojaisassa paikassa puunrungolla, luolissa, rakennusten räystäiden alla jne.

Mäntykiitäjä

Mäntykiitäjä

80-luvun alussa olin aktiivinen perhoskeräilijä. Jos kamerateknologia olisi ollut nykypäivän tasoa, olisin säästänyt luontokappaleet ja ikuistanut ne filmille. Tuon ajan taskupokkareilla ei vain saanut kuvaa 50 km tunnissa lentävästä, peukalon kokoisesta kohteesta. Ei se tosin niin helppoa ole nykyäänkään. Kun perhonen juo mettä, se lentää paikallaan pitkiä aikoja. Silloin on mahdollisuus napata the Vuoden Luontokuva.

Poppelikiitäjä

Poppelikiitäjä

80-luvulla Savon sireenipuskissa vieraili Horsmakiitäjiä, Matarakiitäjiä ja Mäntykiitäjiä. Järvellä lensi harvinaisempi laji, joka ei tullut koskaan (ainakaan meidän mummon) sireenipensaisiin. Tämä isokokoinen kiitäjä lensi rantaviivaa myöten ja suhahti ohitse ennen kuin ehdit kiitäjää sanoa. Kerran huidoin villisti perhoshaavillani laiturin nokassa ja sain kun sainkin yhden kiinni. Se oli komeasiipinen Poppelikiitäjä.

Otollisin hetki kiitäjien bongaamiseen on tyyni alkuyö. Tuulisella kelillä perhoset eivät lennä. Varustaudu itikankestävillä vaatteilla ja siirry hämärän tullen väijymään sireenipuskien katveeseen. Ota hyvä asento, rentoudu ja odota kärsivällisesti. Odotus saatetaan palkita ja paikalle surisee perhonen, jonka aika harva on nähnyt luonnossa livenä.

Täältä niitä löytyy

Täältä niitä löytyy

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Kiitos mainiosta jutusta ja mukava kuulla, että muutkin ovat juosseet haavin kanssa perhosten perässä. Omat kokemukset sijoittuvat 70-luvulle, olin aika nuori tuolloin, eikä pieni kokoelma säilynyt aikojen saatossa. Sen sijaan lajien opettelusta oli myöhemmin hyötyä lajintuntemuksen tenteissä.
    Kiitäjät ja yöperhoset ovat perhosissa oma ryhmänsä, mutta kuvittelenko, että päiväperhosten määrä olisi vähentynyt? Samaan tahtiin kun maatilat ovat vähentyneet.

  • Jampe

    En tiedä käykö näin vanhemmiten perhosille kuten heinäsirkan siritykselle: Ei enää näe eikä kuule. Kun itse asuu täällä kivikylässä niin perhosia näkee vain satunnaisesti. Siksi on aina pienoinen elämys nähdä esim. Suruvaipan lepattelevan elokuussa. Pitää varmaan mennä ihan asioikseen niitylle bongaamaan perhosia. Ja sitten joku ohikulkija katsoo heinän seassa seisovaa miestä ja ajattelee, että onkohan tuo ukko eksyksissä. Pitäiskö soittaa jonnekin?

  • Jari Holopainen

    Löysin uutisen parin vuoden takaa – siinä esitettiin ajatus, että perhosten määrä olisi vähentynyt Euroopassa puoleen.
    http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1374894773592

    Tämä kesä meneekin perhosia bongaillessa. Haavia ei enää tarvita, se on auki muutenkin.

Jätä kommentti

*