Huomasin tässä muiden blogeja lukiessa että kaikki ovat esittäytyneet lukijoilleen ja kertoneet omia taustojaan. Kaikki muut paitsi minä. Pahoittelut tästä. Teen pienen korjausliikkeen ja kerron jotain itsestäni.

Olen harrastanut kirjoittamista siitä asti kun opin kirjoittamaan. Kymmenvuotiaana näin televisiosta Howard Hawksin ohjaaman elokuvan, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Elokuvassa John Waynen johtama amerikkalainen retkikunta pyydysti Afrikan villieläimiä amerikkalaisille ja eurooppalaisille eläintarhoille. Elokuvan nimi oli Hatari. Niinpä kirjoitin ensimmäisen kirjani, jossa suomalainen retkikunta pyydysti Afrikan villieläimiä amerikkalaisille ja eurooppalaisille eläintarhoille. Kirja nimi oli Safari…

Olen tavallinen duunari viisihenkisessä uusioperheessä. Vanhemmiten olen jo hyväksynyt sen, ettei rakkaasta harrastuksesta tullut koskaan ammattia. Jotain hyötyä siitä on kuitenkin ollut. Tapasimme avovaimon kanssa netissä ja ensimmäiset puolitoista kuukautta kirjoittelin hänet pyörryksiin ja nyt on oltu yhdessä jo kohta kuusi vuotta. Tosin tuote (allekirjoittanut) ei ole kuulemma aivan vastannut alkuaikana kirjoittamaani tuoteselostetta. Avovaimoa tituleeraan blogissa vaimoksi, ihan käytännön syistä. Ensinnäkin koko avovaimo titteli on hankala. Ulkomaalaiset vieraat ovat aivan pihalla kun esittelen hänet: This is my open wife. Toiseksi säästän tulostimen mustetta kun saan lyhennettyä tekstiä. Tulostan nimittäin joka ikisen blogikirjoitukseni ja postitan kirjeessä netittömille sukulaisille ja tuttaville. No en oikeasti. Mutta tarkemmin ajateltuna, ei hassumpi idea…

Blogin nimen ideoin vanhemmiltani. He perustivat 70-luvulla pieneen sisäsavolaiseen kauppalaan paikkakunnan ensimmäisen grillin. Tämä kauppala sai kaupungin arvonimen vuonna 1977 ja siellä järjestetään vuosittain mansikkakarnevaalit. Nimensä kaupunki on saanut sitä halkovan joen mukaan. Enempää en anna vihjeitä, jääköön paikkakunta arvoitukseksi. Isäni keksi makkaraa ja ranskanperunoita käsittävälle grilliannokselle nimeksi Sitä sun tätä. Veikkaanpa, että aika moni lukijoista on maistanut kyseistä annosta. Kun kerroin tästä kerran työkaverilleni, hänen suunsa loksahti ammolleen ja kasvojen ilme oli risteytys hämmästystä ja ihastusta. Sitten hän huokaisi: Sä olet Sitä sun tätän poika!! Jaa, enpä tuota osannut noin ajatellakaan. Olin siis lähes sukua julkkikselle. Sikäli mikäli nyt kukaan voi olla makkaraperunan jälkeläinen…

Blogissani viljelen mustaa huumoria, sarkasmia, anarkismia, ateismia, futurismia, aforismia, savolaista viäräleukasuutta ja sohvaperunoita. On herkullista poimia joku arkielämän asia, tilanne tai tapa ja kääntää se nurin niskoin. Saattaapa sekaan lipsahtaa joku oikea ajatus ja mielipidekin.

Oikeaoppinen Sitä sun tätä valmistetaan seuraavasti:

– Leivo pohja tuoreesta faktasta tai vallitsevasta totuudesta. Mitä mehevämpi pohja, sitä parempi tarina.
– Lisää päälle reippaasti liioittelua, sopivassa suhteessa vähättelyä ja siivilöi kaikki turha nippelitieto pois.
– Ripottele hyppysellinen valkoisia valheita. Tämän kanssa ole varovainen, ettei valhe peitä alleen tarinan aromia.
– Lisää jokin yllätyslisuke. Lisukkeiden kanssa myös malttia. Edelleen yleismaku tulee olla harmoniassa pohjan kanssa.
– Vaihtoehtoisesti voit leipoa pohjan emävalheesta, jolloin tarinaa voi tuunata reilulla kädellä. Eli tässä tapauksessa älä säästele liioittelua, vähättelyä, valehtelua ja yllätysmausteita.
– Polta Sitä sun tätä karrelle uunissa. Tunti kolmessasadassa asteessa riittää.
– Tarjoile valmis Sitä sun tätä lukijalle niin, että hän tuntee heti alussa palaneen käryä eikä voi juttua purematta niellä.