Lajinsa viimeinen

Vanha Range Rover –merkkinen maastoauto kulki aamuyön tunneilla pitkin pohjois-karjalalaista kylätietä kyydissään neljä miestä. Oli huhtikuun alku ja kevät teki tuloaan. Tie oli vielä yöpakkasen jäljiltä kova ja tasainen, mutta pian auringonvalo pehmittäisi sen hiekkaiseksi taikinaksi.

Kaislaisten Bongaajat ry:n kevään bongasreissu kohdistui tällä kertaa itärajan lähellä olevaan kylään. Bongaajat saivat vihiä, että harvinaisesta kohteesta oli saatu näköhavainto vain viikkoa aikaisemmin. Yhdistys kutsuttiin koolle ja retki päätettiin järjestää seuraavana maanantaina. Yksi bongaajista tiesi erään tutun, joka oli myös kiinnostunut lähtemään. Haglund sai kutsun sähköpostitse tiistaina, pyysi keskiviikkona pomoltaan vapaapäivän seuraavalle maanantaille ja matkusti sunnuntaina bongaajakaverinsa luokse yöksi. Kaikki tapahtui kiihkeällä syklillä, koska tilanne vaati nopeaa reagointia. Kohde oli erittäin harvinainen.

– Sinä kävit kuulemma viime syksynä Australiassa asti bongausmatkalla, Hakkarainen totesi vieressään istuvalle vieraalle.
– Tarkemmin sanottuna Tasmaniassa, Haglund täsmensi.
– Mitäs sinä siellä?
– Me etsimme Tasmanian Tiikeriä.
– Mutta eikös se ole kuollut sukupuuttoon jo kauan aikaa sitten?
– Viimeisin tunnettu yksilö kuoli eläintarhassa vuonna 1936. Sen jälkeen lajista ei ole nähty merkkejä, joten vuonna 1986 se julistettiin kuolleeksi sukupuuttoon.
– Mitäs te sitten luulitte löytävänne?
– Tasmaniassa on alue, jossa liikkuu sitkeitä huhuja tiikereistä. Kiersimme seutuja kuukauden ajan, mutta emme nähneet jälkeäkään. Reissu oli hieno mutta hukkareissu kaikki tyyni.
– Semmoinen se saattaa tulla tästäkin, Hakkarainen huomautti.
– Tämä reissu on vähän erilainen. Tästä yksilöstä on varmoja havaintoja ja tiedetään, että vaikka ne ovat sukupuuton partaalla, muutamia elää vielä harvaan asutuilla alueilla Pohjois-Karjalassa. Rajan takana Venäjällä on vielä kohtuullisen vahva kanta. Tosin nämä eivät tunnetusti ylitä rajaa, vaan ovat kotiseutu-uskollisia.
– Perillä ollaan.

Auto pysähtyi hiekkatien varressa olevalle levikkeelle. Vähän matkan päässä metsän reunassa oli yksinäinen talo. Talolle johti sivutie, joka katkaisi marjapellon kahtia. Miehet purkautuivat autosta ja ottivat tarvikkeita takakontista. Kun Haglund otti kantopussista kiväärin, bongaajat hätääntyivät.
– Tämä ei ole metsästysreissu, Mäkäräinen murahti.
– Meidän on tarkoitus ottaa vain valokuvia.
– En minä tänne metsästämään lähtenytkään, Haglund rauhoitteli. – Minulla on kyllä järjestelmäkamera mukana. Otin kiväärin varalta, koska näillä seuduilla on paljon susia ja karhuja.

Bongaajat päästivät hyväksyvän mumina. He jatkoivat tarvikkeiden purkamista. Tiestä kymmenen metriä metsikköön ripustettiin naamioverkko, jonka taakse he asettelivat kamerat jalustoilleen. Sitten miehen istahtivat retkituoleille ja jäivät odottamaan.
– Huomaakohan se tuon tien vieressä olevan auton? Sutinen mietti.
– Vaikka tämä on harvaanasuttua seutua, kohde viihtyy ihmisasutusten lähellä, joten auto tuskin haittaa. Haglund totesi.
– Olisiko meidän pitänyt mennä syvemmälle metsään? Mäkäräinen pohti.
– Tässä on hyvä. Jos kohde tulee tielle, saamme tästä parhaat kuvat.

Aamu saapui pikkuhiljaa ja luonto heräsi henkiin. Ilma oli viileä, joten bongaajat koettivat pysyä lämpiminä kuka mitenkin. Paikallaan istuminen oli puuduttavaa. Seitsemän aikaan alkoi tapahtua. Parin sadan metrin päässä, missä maantie katosi metsään, näkyi liikettä. Jokin lähestyi bongaajia. Kun tämä jokin tuli esille metsäisestä mutkasta, porukassa kävi hiljainen kohahdus. Miehet tarttuivat tiukasti kameroihinsa ja kiikaroivat tulijaa.
– Onko se? Onko se? Kyselijä oli Hakkarainen, jonka kamerassa oli niin huono zoomi, ettei hän nähnyt kohdetta vielä kunnolla.
– On se, muut kuiskivat innoissaan.

Kohde kulki tietä pitkin ja lähestyi bongaajien piilopaikkaa. Nyt Hakkarainenkin erotti sen paremmin. Siinä oli oranssia ja häivähdys sinistä, aivan kuten vanhoissa valokuvissa. Nyt se saavutti kohdan, missä tiestä erkani talolle menevä sivutie. Olento seisahtui, vilkaisi arasti sivuilleen, nosti tien vieressä olevan postilaatikon kantta ja sujautti sinne lehden ja kirjeen. Bongaajien kamerat räpsyivät kiivaasti ja miesten suusta pääsi yhteen ääneen haltioitunut huokaus: – Se on posteljooni!!

*****

Postilaiset taistelevat työpaikkojensa puolesta. Tsemppiä ja jaksamista kaikille Postin työntekijöille toivoo ex-itellalainen.

Kommentit

  • Eino J.

    Muistaakseni kommentoin tätä blogistia Savon Sanomien blogien alkutaipaleella, että on kirjailijan alku – tai nyt tässä kirjoituksessa: on jo sellainen.

    Työehdoista kannattaa pitää kiinni ja olla valveilla. Järjestötoiminnassa on ollut tapana, että ei sotkeuduta toisen järjestön pelikuvioihin, mutta tarkoitus tälläkin ammattikunnalla on varmasti hyvä – leipää on saatava.

    • Jampe

      Kiitoksia kommentista. Tosin oon vain kirjoittelija, en kirjailija. Postilaisten kohtalo on omasta työhistoriasta johtuen lähellä sydäntä. Nopeasti vie tämä sähköistyvä maailma leivän duunareilta, valitettavasti.

Jätä kommentti

*