Kävin vaimon kanssa kesällä terassilla ja sillä reissulla ”unohdin” polkupyörän keskustaan. Aamulla muistin asian ja säikähdin. Ei muuta kun vaatteet päälle ja välittömästi hakemaan kulkuneuvoa. Pyörä jäi Anttilan taakse vilkkaan kävelykadun varteen. Oli kesä, monenlaista kulkijaa ja perjantai yö. Odotusarvo pyörän löytymiselle ei ollut korkealla.

Kävelin keskustaan ja ennen kuin käännyin nurkalta, jonka taakse olin pyörän jättänyt, lietsoi itseni mielessäni raivoon. Vaihtoehdot olivat A: Pyörä on viety. B: Pyörä on rikottu. C: Pyörä on tuhrittu erinäisillä eritteillä. Olin niin täynnä kiukkua että kihisin. Kun saisin varkaat/tihutyöntekijät kiinni, näyttäisin heille taivaanmerkit. Se olisi aivan varma.

Mutta kuinka ollakaan, nurkan takana odotti polkupyöräni nätisti siinä, mihin olin sen jättänyt. Tarkistin renkaat, niissä oli edelleen ilmaa eikä mihinkään ollut koskettu. Pyörä oli yön parkissa, eikä ketään kiinnostanut tehdä sille mitään. Kiukkuni hävisi ja tilalle tuli omituinen pettymyksen tunteen. Olin niin varma, etten ajaisi enää Soliferillani. Olin kehittänyt jo aivan toisenlaisen tarinan tätä blogia varten mutta kaikki olikin turhaa. En voi laittaa tähän, miten ennen kaikki oli paremmin ja turvallisempaa eikä tarvinnut pelätä. Että nykyään kaikki on huonommin eikä nykynuorilla ole mitään kunnioitusta toisia tai toisten omaisuutta kohtaan.

En sitten kirjoita tähän mitään tuollaista. Olen pettynyt. Mihinkään ei voi nykypäivänä luottaa. Ei edes vandaaleihin.