Olipa kerran susi

Olipa kerran suuren suuressa metsässä susihukka, joka etsi kesäisenä päivänä tietä omalle pesälleen. Pesässä sitä odotti kolme sudenpentua, joille emo oli viemässä ruokaa. Tullessaan niittyaukiolle susihukka tapasi ilveksen, joka istui suuren männyn varjossa.
– Terve ilves. Mitäs sinä täällä teet?
– Minä lepään tämän kuuman keskipäivän puun varjossa ja sulattelen juuri syömääni pyytä. Elämä on ihan mukavaa.
– Onko teitä montakin täällä metsässä? Kysyi susi.
– En tiedä tästä metsästä, mutta Suomessa meitä on kaiken kaikkiaan 2900.
– Oho! Onpa teitä paljon. Eikö ihmiset ole jo huolissaan, kun joka paikassa astelee ilveksiä syömässä riistaa ja hätistelemässä kissoja?
– Ei meistä kukaan välitä. Jos joku sattuu näkemään minut esimerkiksi mökkitiellä, niin ensimmäiseksi ihminen kaivaa esiin kameran ja nappaa kuvan. Sitten minun kuvaani ihastellaan iltapäivälehtien nettisivuilla ja paikalle tulee lisää uteliaita, jotka haluavat nähdä vilauksen ilveksestä.
– Sinä elät melkoista rokkistaran elämää, susi totesi hieman kateellisena.
– Aivan. Mulla ei ole hätäpäivää.

Susi jatkoi matkaa niityn halki takaisin metsän siimekseen. Metsässä oli viileämpää ja kuiva kangas tuntui mukavalta tassujen alla. Äkkiä susi kuuli matalaa mörinää suuren kaatuneen kuusen takaa. Karhuhan se siellä oli syömässä loppukesän ensimmäisiä metsämarjoja. Susi pysähtyi jututtamaan nallea.
– Hei karhu. Mitäs sinä täällä teet?
– Minä herkuttelen marjoilla, niin kuin näet. Elämä on mukavaa näin lämpimänä päivänä.
– Onko teitä montakin täällä metsässä? Susi kysyi.
– En tiedä tästä metsästä, mutta Suomessa meitä on kaiken kaikkiaan 1500.
– Oho! Onpa teitä paljon. Ovatko ihmiset huolissaan, kun metsissä astelee karhuja syömässä riistaa ja hätistelemässä marjastajia?
– Ei meitä kukaan pelkää. Joskus satun metsätielle yhtä aikaa ihmisen kanssa ja ensin nämä säikähtävät, mutta kohta jo sana kiirii kylille ja paikalle tulee autolasteittain uteliaita ottamaan minusta valokuvia.
– Mutta ettekös te ole vaarallisia ihmisille?
– No yksi ihminen on surmattu tässä sadan vuoden sisällä ja muutamaa muuta puraistu varoitukseksi. Meidän onni on, että karhuilla on hyvä maine.
– Mistä se voi johtua? susi ihmetteli.
– No esimerkiksi Walt Disneystä, karhu selitti. – Disneyn elokuvissa karhu on leppoisa kaveri, joka syö hunajaa eikä hänestä ole haittaa kenellekään. Lisäksi on Nalle Puh, josta kaikki pitävät. Teillä susilla kävi imagollisesti vähän huonompi tuuri.
– Tiedän, susi tuhahti. – Disneyn susi on Iso paha susi. Sympatiaa on turha odottaa, kun kaikki haluavat suden hengiltä. Ei ole helppoa ei.
– Ei varmaan, karhu totesi myötätuntoisesti. – Tsemppiä.

Susi jatkoi matkaa ja oli jo lähellä pesäkumpua, kun vastaan tuli ihminen. Pieni Punahilkka oli tullut kankaalle poimimaan marjoja. Kun hän näki suden, Punahilkka jähmettyi kauhusta eikä saanut sanaakaan suustaan. Susi kiirehti rauhoittamaan tyttörukkaa.
– Älä sinä suotta pelkää. Me sudet pelkäämme teitä ihmisiä vielä enemmän.
– Sinä olet susi, Punahilkka sai viimein sanottua. – Mitäs sinä täällä teet?
– Vien lapsilleni ruokaa. He odottava pesässä nälkäisenä ja ajattelin viedä heille pyydystämäni jäniksen. Se on pentujen suurta herkkua.
– Onko teitä montakin täällä metsässä?
– Tästä metsästä en tiedä, mutta Suomessa meitä on kaiken kaikkiaan alle 200.
– Onpa teitä vähän! Mutta miten teistä on sitten niin paljon vaivaa? Montako ihmistä te olette tappaneet, kun kaikki pelkäävät teitä?
– Viimeksi susi on tappanut ihmisen Suomessa vuonna 1882, eli 134 vuotta sitten. Ihmisen kimppuun emme ole käyneet täällä yli sataan vuoteen. Välillä meidät metsästettiin melkein sukupuuttoon, kunnes valtio rauhoitti lajimme ja nyt meitä on sitten tämän verran.
– Herttaista. Toivottavasti teillä on mukavaa täällä metsässä.
– Tähän asti on ollut.
– Hyvää päivänjatkoa susi!

Susi palasi pesälleen ja syötti kolme pentuaan. Sitten perhe kävi yöpuulle. Ilves kiipesi jylhän kallion päälle ja jäi lepäämään suojaisaan paikkaan. Karhu löntysteli pensaikkoon ja Punahilkka palasi kotiinsa. Kotona Punahilkka kertoi isälleen ihmeellisestä päivästä. Hän oli nähnyt niityn laidalla ilveksen, löytänyt karhun jälkiä kankaalta ja mikä parasta, jutellut suden kanssa! Aamulla Punahilkan isä keräsi metsästysporukan ja he painelivat kiväärit selässä metsään. Kun sudenpesä viimein löytyi, he ampuivat emon ja kolme pentua ja koska kyseessä oli salakaato, miehet polkivat raadot suonsilmäkkeeseen. Sen pituinen se.

Kommentit

  • Jampe

    Kiitoksia kommenteista. Kuten arvata saattoi, satu herätti tunteita laidasta laitaan. Ja eksyi tänne näköjään muutama ihmissusikin.
    Tämä(kään) asia ei ole mustavalkoinen ja ymmärrän hyvin niiden vanhempien kannan, joiden lasten koulutiellä näkyy susien jälkiä. Häirikkösusista pitää päästä eroon. Toisaalta salametsästäjiä en ymmärrä ollenkaan. Kaikki, mikä liikkuu metsässä, ei ole saalista tai riistaa. Oikeat metsästäjät ymmärtävät tämän hyvin. Kunnioittamalla rauhoitusaikoja ja metsästyskiintiöitä he pitävät osaltaan huolen, että villieläinkannat pysyvät elinkelpoisina.
    Alatyylisiin kommentteihin tyydyn vain toteamaan, että ne eivät kerro paljoakaan kommentoinnin kohteesta mutta kertovat yleensä kaiken kommentoijasta itsestään. Anonyyminä on helppo jauhaa p:aa.

  • Ex asiakas

    Alkaapa lähestyä Savon Sanomien juttujen taso uhkaavasti Iltapäivälehtien tasoa. En ole lukenut ko. lehtien julkaisuja yli vuoteen, edes veloituksetta ja tällä menolla Savon Sanomat päätyköön samalle listalle.

Jätä kommentti

*