Seuraan Loirin jalanjälkiä

Ikä tekee ihmeitä: se saa ajattelemaan. Kun takana on puoli vuosisataa on mitä muistella. Eletty elämä ei aina mennyt niin kuin suunnitteli, mutta hengissä ollaan. Vanhempana mutta ei viisaampana. Korkeintaan kokeneempana.

Aika ajoin sitä kyllästyy ja pettyy itseensä. Pitäisi olla parempi, sosiaalisempi, aktiivisempi, avuliaampi. Tästä introventtien luvatusta maasta on pikku hiljaa kuoriutunut pikkuamerikka, jossa menestys mitataan julkisuudella, rahalla ja itsekkäillä saavutuksilla. Mihin katosi kynttilä vakan alla mentaliteetti? Miksi pitää väkipakolla olla tiimipelaaja, vaikka haluaisi puurtaa yksin tasaista laatua? Mikä siinä muutoksessa on niin helvetin hienoa, että firmat harrastavat sitä joka vuosi? Hyvät asiat myllätään ja muokataan muodin mukaan ja sitten ihmetellään, kun ihmiset palavat loppuun.

Olen tullut siihen tulokseen, että tärkein asia tässä elämässä on itsensä tunteminen. Se, miten toimii ja reagoi eri tilanteissa, miksi tuntee mitä tuntee ja mistä rakkaus ja viha kumpuaa. Kaikki muut tunteet ovat noiden ääripäiden välissä. Nykyaikana ei vain ole aikaa tutustua itseensä. Ympärillä on usein ihmisiä ja häiriötekijöitä, jotka vievät ajatukset muualle. Ja kun viimein kotona pääset hetkeksi rauhoittumaan, kädessä on kännykkä, jonka ärsykkeet estävät pysähtymisen. Sitä hiljaista hetkeä, jolloin olet yksin ajatuksiesi kanssa, ei tule koskaan.

Kymmenisen vuotta sitten olin reilun vuoden sinkkuna ja pääsin tutustumaan itseeni kunnolla. Tutustumisen tuloksena löysin kehityskohteita, kuten firmajargonissa sanotaan. Tuosta ajasta on kulunut jo niin kauan, että hukkasin itseni uudestaan. Pitäisi järjestää treffit peilikuvan kanssa.

Haluaisin saada selville, miksi sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet vuosi vuodelta tuntua vastenmielisemmälle, enkä saa enää soitettua kuin läheisille perheenjäsenille. Tuo on toki hieman karrikoitua, koska järjestän joka syksy entisten työkavereiden tapaamisen ja olin vasta parin kaverin kanssa Tallinnan reissulla. Mutta tosiasia on, että viihdyn hyvin metsän siimeksessä, pelkän luonnon ympäröimänä. Sielläkin irrottautuminen on nykyään vaikeaa, kun on kännykkä ja some. Asioista pitää laittaa päivityksiä ja kuljettu matka pitää mitata. Muutenhan koko reissua ei ole tapahtunut.

Joskus teen Vesa-Matti Loirit ja muutan joksikin aikaa Lappiin erämökkiin keskelle ei mitään. Elän Lapin kesän, patikoin ja paistan makkaraa, kuuntelen hiljaisuutta. Ei nettiä, ei naapureita, ei aikatauluja, ei sosiaalisia velvoitteita. Only me, myself and I. Jos tuo reissu toteutuu, kirjoitan kokemukset päiväkirjaan. Saapahan jälkeläiset sitten joskus lukea, että mitä sen papan päässä liikkui.

Mikä on elämän tarkoitus? Sitä ei tiedä kukaan. Mikä on minun elämän tarkoitus? Sen tiedän vain minä. Ja siitä minä otan vielä selvää.

Jätä kommentti

*