Pidän lukemisesta. Kirjoja tulee luettua aika vähän, virtuaalilehtiä sitäkin enemmän. Savon Sanomat (teksti sisältää tuotesijoittelua) paperiversiona on pakollinen, välttämätön ja piintynyt aamuinen tapa. Ilman sitä ei päivä lähde käyntiin. Luen äärettömän hitaasti ja harkitusti, en koskaan vauhdilla tai nopeasti. Vähän kuin makustellen sanoja ja pureskellen lauseita. Tähän on vissi syy. En halua mennä lukemisesta sekaisin.

Kun olin lapsi, meillä oli kotikylällä mies, joka ajeli pyörällä pitkin raittia ja puheli itsekseen. Eräs toinen mies kulki kesät ilman paitaa ja huuteli ohikulkijoille Heil Hitler oikea käsi ojossa. Yhteistä heissä oli vanhan viinan tuoksu ja kylällä liikkuva legenda, että molemmat olivat olleet nuorempina fiksuja ja hyviä oppilaita. Tarina kertoi, että kun opinnot muuttuivat rankemmiksi ja lukemista tuli lisää, he sekosivat päästään. Tulivat lukemalla hulluiksi, eivätkä koskaan enää palanneet entiselleen. Todella surullista.

Siksipä olen ollut lapsesta saakka erittäin varovainen, mitä luen. Ja miten luen. Jos innostun lukemastani liikaa, minun pitää toppuutella itseäni, etten vain mene sekaisin. Kun aamun Mullikassa kerrotaan Kupsin edellisen illan voitosta, laitan lehden nopeasti syrjään. Otan uuden kupin kahvia, pakkaan repun työmatkaa varten ja palaan vasta sitten lehden ääreen. Tällä varotoimenpiteellä rauhoitan itseni ja pysyn täysjärkisten kirjoissa. Menetelmä on toiminut hyvin. Saa kopioida jos tuntuu, että romaani tai tenttikirja on pehmittämässä pääsi.

Pitäisikö asialla tehdä jotain? Entäpä, jos tämä kirjaimellisesti valtava kirjoitusten tulva sekoittaa nuorten päät ja uusi sukupolvi lukee itsensä hulluksi? Mitä sitten, kun heidän loppuelämä on lopullisesti pilalla? Jos lukeminen on niin vaarallista juuri kriittisessä teini-iässä eikö olisi parasta, että alaikäisiä ei opetettaisi lukemaan ollenkaan? Koulujen opetus toimisi puhtaasti kansantaru ja runonlausunta pohjalta, ilman oppikirjoja. Kaikenlainen kirjallinen materiaali olisi kiellettyä alle 18-vuotiailta ja lukemaan opetettaisiin vasta yliopistossa. Kirjat laitettaisiin piiloon kaikkialla. Kirjastoihin hankittaisiin samanlaiset metallikaapit kuin savukkeille ruokakaupoissa. Lainaajan tulisi ensin todistaa täysi-ikäisyytensä ja sitten tietää, mitä on lainaamassa tyyliin: Haluaisin kirjan numero 1007. Tv pitäisi myös kontrolloida. Kaikki tekstitetyt ohjelmat alkaisivat vasta puolenyön jälkeen.

Olen siis ehdottomasti tiukennettujen lukulakien kannalla. Siitä huolimatta tiedän, että nuoret ovat nuoria. Kaikki, mikä on kiellettyä, on myös kiinnostavaa. On helppo arvata, että lukuinnostus saattaa levitä yläasteikäisten joukossa tai viimeistään lukio- ja ammattikoulussa. Vanhempien ei kuitenkaan kannata mennä paniikkiin tai tehdä ylilyöntejä, jos nuori jää kiinni lukemisesta. Yksi Harry Potter tai Ilkka Remes ei vielä tee lapsestamme riskiryhmään kuuluvaa, tulevaa syrjäytyjää. Jos poikasi pöytälaatikosta löytyy Dostojevskia tai tyttäresi repusta Anne Frankin Päiväkirja, on aihetta huoleen. Varhainen puuttuminen kaunokirjallisuuteen hurahtaneen nuoren elämään ja keskustelu ammatti-ihmisten kanssa voi vielä pelastaa pienen lukutoukan järjenmenetykseltä. Täytyy muistaa, että moni meistä vanhemmistakin kokeili nuorena erilaista kirjallisuutta. Ja usein nämä kokeilut jäävät yhteen kertaan. Uteliaisuus on nuoren ihmisen luonto.

Voi olla, että kiristynyt lainsäädäntömme johtaisi kirjaralliin ulkomailta. On toivottavaa, että naapurimaat seuraavat esimerkkiä, etteivät kirjatrokarit lähde Viroon hakemaan kiellettyä lukemista. Amatöörikäännöskirjallisuus voi olla erityisen haitallisia, koska niitä ei ole tarkastettu juuri käännöskirjallisuutta varten perustetussa sensuu… tarkastamossa.

Välillä puseroon hiipii pelko, olenko itse aiheuttanut jonkun pahaa-aavistamattoman lukijan sekoamisen? Entäpä, jos joku tätäkin potaskaa tavatessaan menettää järkensä ja elämä suistuu raiteiltaan? Pahaa-aavistamaton lukija heittäytyy pois elämän oravanpyörästä polkupyörän satulaan ja lähtee kaupungille hullu virne suupielessä. Tai heittää paidan pois ja asettuu torin laidalle tervehtimään ohikulkijoita vanhaan arjalaiseen tyyliin. Voihan olla, että joku vanha rouva näkee tämän ihmisraunion ja menettää kohtaamisen takia yöunensa. Aiheuttamani vahinko eskaloituu ja syyttömät saavat kärsiä.

Ja kun poloinen lukuhullu viimein naapureiden toimesta ilmiannetaan, köytetään lepositeisiin ja viedään hoitoon, alkaa syiden tutkinta. Kotietsinnöissä tietokoneen kovalevyltä löytyy Sitä sun tätä kaikilla mausteilla ja epäilykset heräävät. Kun samanlaisia tapauksia tulee lisää, poliisi pääsee jäljilleni ja virittää ansan. Komisario tekeytyy innokkaaksi faniksi, pyytää minua kirjastoon keskustelemaan bloggaamisesta ja kun ilmestyn paikalle, karhuryhmän miehet piirittävät minut ja paiskaavat kirjaston kivilattialle. Siinä on bloggaajan turha vakuuttaa syyttömyyttään, kun todistusaineisto häntä vastaan on musertava. Minut tuomitaan yhteiskunnan vihollisena numero yksi ja minusta tehdään varoittava esimerkki.

Pitääkin tässä lopetella. Ovella on joku.