Jokaisen jääkiekkoa seuraavan must

Jokainen jääkiekkoilija (menestyvä sellainen) toivoo saavuttavansa urallaan kolme asiaa: maailmanmestaruuden, olympiavoiton ja Stanley Cupin (vaikka näin alkuun). Suomen kaltaisessa pikkumaassa noiden kolmen saavuttaminen taitaa jäädä vain toiveeksi, sillä olympiavoittoa ei ole kuulunut, vaikka lähellä ollaan oltukin (eikä niitä maailmanmestaruuksiakaan ole kuin kaksi). Ei Stanley Cupinkaan voittaminen ihan joka päiväistä ole (paitsi Jari Kurrille, jolla voittoja löytyy viisi Edmontonin kulta-ajoilta, joista ei kannata tällä hetkellä puhua), mutta nyt se sitten osui tänne Kuopioon (meinasin kirjoittaa Savoon, mutta voittihan Tuukka Rask Cupin neljä vuotta sitten). Mutta nyt se tulee tänne kylmään pohjolaan, ja jokainen jääkiekkoa seuraava haluaa olla paikalla kun pokaali tuodaan näytille torilla. Mutta, niin paljon kuin haluaisin olla paikalla, kun jotain kiinnostavaa ja merkityksellistä (ainakin minulle) tapahtuu, ja vielä kotikaupungissani, en ole paikalla. Kun Chicagon voitto varmistui päätin, että haluan olla katsojana (vaikka kaukaa torin toiselta laidalta) mukana tänään järjestettävässä torijuhlassa, niin ei. Tämä tyttö seuraakin juhlat sitten uutissivustoiden ja sosiaalisen median kautta, sillä suureksi harmikseni en ole paikkakunnalla. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole kertoa kuinka paljon ihmistä voi harmittaa (paljon!) tällaisen once in a lifetime -tapahtuman väliin jäänti, vaan hehkuttaa Stanley Cupin voittamisen (ja sen voittajien) hienoutta.

Pitäisi ehkä ensin onnitella niitä herroja, jotka saavuttivat urallaan koko maailman kovatasoisimman jääkiekkoliigan, NHL:n, voiton. Iso käsi täältäpäin siis Kuopion omalle pojalle Kimmo Timoselle sekä Teuvo Teräväiselle ja Antti Raannalle! En osaa itse kuvitellakaan, millainen tunne tulee, kun voittaa jotain suurta, jotain harvinaista, jotain sellaista, mitä joka jamppa ei saavuta. Se tunne on varmasti sanoinkuvaamaton. Etenkin Timoselle, joka on tehnyt upea uran rapakon takana. Vaikeuksien kautta voittoon. Koskaan ei saa luovuttaa. Oikea suomalaisen sisun ilmentymä. Kuoleman porteilta Stanley Cupiin. Timosen matkalle voittajaksi on mahtunut vuoristorataa. Karvaimpina hetkinä todennäköisesti Torinon olympiafinaalin tappio (keille muillekaan kuin svenssoneille) ja 2010 finaalisarjan häviö Chicagolle (seuran, jonka paidassa myös uran kruunu, kannun nosteleminen tapahtuu). Vaikka Timosen rooli ja peliaika jäi Chicagossa pieneksi, jotain hänen arvostuksestaan kertoo se, mitä viime talven ja kevään aikana tapahtui. Kun selvisi, että Timonen pystyy palaamaan kaukaloon, kaupattiin (tai lähetettiin, miten vaan) hänet Chicagoon, missä olisi mahdollisuus voittaa Stanley Cup ennen uran loppua. Lisäksi joukkueen sisäisestä arvostuksesta kertoo se fakta, että Timonen oli kapteeni Jonathan Toewsin jälkeen ensimmäinen joukkueen pelaajista, joka tuota reilun 15 kilon kannua pääsi nostelemaan. Upea päätös upean urheilijan uralle.

Muut suomalaisvoittajat Teräväinen ja Raanta ansaitsevat vähän kehuja. Teräväinen tuntuu seilaavan noviisin silmissä voitosta voittoon vielä melko lyhyellä urallaan. Ensin nuorten maailmanmestaruus, ykköskierroksen varauksena Chicagoon, missä ensimmäisellä täydellä NHL-kaudella tuli Stanley Cup (enkä kirjoita tätä mitenkään väheksyen). Teräväisestä tulee olemaan Suomen jääkiekkokansalle iloa vielä moneksi vuodeksi tällä kehityksellä. Raanta sen sijaan oli omaan silmääni vaikeassa paikassa. Corey Crawford oli Chicagon selkeä ykkösvahti, ja Scott Darling Raannan kanssa kamppailussa kakkosvahdin paikasta (en sano mielipidettä tähän taistoon). Kun Raannalle tuli kutsu tolppien väliin, suoriutui hän siitä kuitenkin hyvin (ei nyt ole tilastoja tässä, mutta näin luulen).

Urheilu on siitä hienoa, että se herättää tunteita. Niin urheilijoissa kuin meissä seuraajissa. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan, ja jääkiekko on lajina yllätyksellinen (mitä Chicagon, NHL:n uuden dynastian voitto ei ollut), kentällä voi tapahtua melkein mitä tahansa (kolmessa sekunnissa Ruotsi tekee maalin, joskus kaksi). Nyt nautitaan hetki siitä faktasta, että lordi Stanleyn palkintopytty on Suomessa, jonka jälkeen kuolaten odotetaan seuraavan kauden alkua. Ties mitä silloin tapahtuu. Loppuun kiitos Timoselle huikeasta, varmasti monia sykähdyttäneestä urasta pienenä, hyvin liikkuvana puolustajana tarkalla pelisilmällä, josta ei pitänyt olla maailman kovimpaan liigaan. Olet näyttänyt tietä monille pienikokoisemmille, ettei koko ratkaise kaikkea. Henkilökohtaisesti pidän enemmän jääkiekosta, jossa kiekko liikkuu pelaajalta toiselle (siis taitokiekosta).

Koska ne juhlat nyt jää väliin, tulee Stanley Cup vielä tulevaisuudessa Kuopioon uudestaankin (seuraavana jonossa voisi olla vaikka Kasperi Kapanen). Koska haluan vielä nähdä kannun livenä (onko se oikeesti niin iso?) ja aistia sitä voittamisen tunnelmaa, mistä ei voi saada tarpeekseen.

 

Jätä kommentti

*